Palaan vielä tähän jatkosodan loppuvaiheeseen kesäkuuhun 1944. Katsoin viikonloppuna Yle Areenalta MOT-ohjelman, joka tuli kolme viikkoa sitten ja aiheutti suuren kohun. Siinä Pekka Visuri ja Heikki Koskelo toivat julki Mannerheimin tekemiä mokia Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana. He kertoivat näistä töppäyksissä sillä ajatuksella, että niistä ei ole aiemmin uskallettu puhua, eikä niistä ole tiedetty. En mitenkään kiistä etteikö Mannerheim ylipäälikkönä tehnyt lukuisia virheitä, mutta se on omituista, että joku väittää ettei niistä tiedetä ja niitä ei olisi tutkittu aikaisemmin. Itse olen lukenut näistä asioista kolmekymmentävuotta. Ensimmäiset kriittiset näkemykset julkaistiin jo 50-luvulla ja 2000-luvun alussa Lasse Laaksonen teki ansiokkaan väitöskirjan päämajan valtasuhteista. Minusta tuo MOT-ohjelman väite oli ihan populismia, jotta Visurin 15.10 ilmestyvä kirja saisi julkisuutta.
Juhannuksen tienoo 1944 oli niin järkyttävä tilanne Suomen olemassa olon kannalta ettei siinä hyviä ratkaisuja olisi pystynyt tekemään kukaan. Neuvostoliiton suurhyökkäys joka alkoi 10.10.-44 oli murtanut Kannaksen puolustuslinjan muutamassa päivässä. Suomi taisteli kolminkertaista ylivoimaa vastaan ja panssarivaunujen ja lentokoneiden määrä oli lähes kymmenkertainen meidän taistelukalustoon nähden. Samalla Suomen rajojen sisäpuolella, Lapissa ja Pohjois-Suomessa oli 200,000 saksalaista sotilasta täysin aseistettuna. He olivat valmiita kääntämään aseet suomalaisia vastaan, jos hallitus olisi tehnyt rauhan Neuvostoliiton kanssa. Suomen sisäinenkin tilanne oli kriittinen, koska Urho Kekkonen johti vahvaa rauhanoppositiota eli ns.kuutosia, jotka jo suunnittelivat Suomen pakolaishallitusta Ruotsiin. Suomessa oli myös suuri fasistinen ja saksalaismielinen ryhmä johon kuului iso osa meidän armeijan ylintä upseerikuntaa. Samaan aikaan äärivasemmisto keräsi voimiaan, vaikka kommunistipuolueen johto olikin turvasäilössä. Suomessa oli kaikki ainekset sisällissotaan ja kaiken tämän lisäksi meitä uhkasi nälänhätä ja puute aseista oli suuri.
Yllä kerrotussa tilanteessa oli todella vaikea tehdä, vaan hyviä ja oikeita päätöksiä. Harvassa sotahistorian kirjassa edes väitetään Mannerheimin olleen hyvä johtaja. Sitä hän ei ollut, hänen johtamistyylinsä oli vanhanaikainen ja hänellä ei ollut esikuntaupseerin koulutustakaan. Hän oli luonteeltaan myös hyvin kiivas ja kärttyisä eikä sietänyt vastaväitteitä. Päämajassa valta oli keskittynyt täysin ylipäälikön käsiin eikä hänellä ollut halua, tai kykyä neuvotella asioista ja kuunnella muiden mielipiteitä. Mannerheim oli jo 77-vuotias, kun jatkosota oli lopuillaan ja hänen käsityksensä sodasta oli jo vanhentunut. Päämajassa oli monta erittäin pätevää ja ulkomaillakin koulutusta saanutta upseeria esimerkiksi A. Airo, Aladar Paasonen, Tuompo, Heinrich ja Valo Nihtilä. Valitettavasti he joutuivat usein pimittämään tietoja Mannerheimilta peläten hänen raivoaan, tai hermojen pettämistä. Toisaalta kukaan ei voi väittää, että Mannerheimin ja Päämajan ratkaisut oli pelkästään huonoja, koska Suomi säilytti itsenäisyytensä.
Minulla on jo varauksessa tuo Pekka Visurin uusi kirja, joten saan sen heti, kun se ilmestyy. Varmaan jatkan taas aiheesta, kun ensin kuen mitä kirjassa todella sanotaan. Muutenkin jatkosota on varmaan pitkään esillä jutuissasi, koska ensi kesänä tulee 70v.jatkosodan loppumisesta.
Juhannuksen tienoo 1944 oli niin järkyttävä tilanne Suomen olemassa olon kannalta ettei siinä hyviä ratkaisuja olisi pystynyt tekemään kukaan. Neuvostoliiton suurhyökkäys joka alkoi 10.10.-44 oli murtanut Kannaksen puolustuslinjan muutamassa päivässä. Suomi taisteli kolminkertaista ylivoimaa vastaan ja panssarivaunujen ja lentokoneiden määrä oli lähes kymmenkertainen meidän taistelukalustoon nähden. Samalla Suomen rajojen sisäpuolella, Lapissa ja Pohjois-Suomessa oli 200,000 saksalaista sotilasta täysin aseistettuna. He olivat valmiita kääntämään aseet suomalaisia vastaan, jos hallitus olisi tehnyt rauhan Neuvostoliiton kanssa. Suomen sisäinenkin tilanne oli kriittinen, koska Urho Kekkonen johti vahvaa rauhanoppositiota eli ns.kuutosia, jotka jo suunnittelivat Suomen pakolaishallitusta Ruotsiin. Suomessa oli myös suuri fasistinen ja saksalaismielinen ryhmä johon kuului iso osa meidän armeijan ylintä upseerikuntaa. Samaan aikaan äärivasemmisto keräsi voimiaan, vaikka kommunistipuolueen johto olikin turvasäilössä. Suomessa oli kaikki ainekset sisällissotaan ja kaiken tämän lisäksi meitä uhkasi nälänhätä ja puute aseista oli suuri.
Yllä kerrotussa tilanteessa oli todella vaikea tehdä, vaan hyviä ja oikeita päätöksiä. Harvassa sotahistorian kirjassa edes väitetään Mannerheimin olleen hyvä johtaja. Sitä hän ei ollut, hänen johtamistyylinsä oli vanhanaikainen ja hänellä ei ollut esikuntaupseerin koulutustakaan. Hän oli luonteeltaan myös hyvin kiivas ja kärttyisä eikä sietänyt vastaväitteitä. Päämajassa valta oli keskittynyt täysin ylipäälikön käsiin eikä hänellä ollut halua, tai kykyä neuvotella asioista ja kuunnella muiden mielipiteitä. Mannerheim oli jo 77-vuotias, kun jatkosota oli lopuillaan ja hänen käsityksensä sodasta oli jo vanhentunut. Päämajassa oli monta erittäin pätevää ja ulkomaillakin koulutusta saanutta upseeria esimerkiksi A. Airo, Aladar Paasonen, Tuompo, Heinrich ja Valo Nihtilä. Valitettavasti he joutuivat usein pimittämään tietoja Mannerheimilta peläten hänen raivoaan, tai hermojen pettämistä. Toisaalta kukaan ei voi väittää, että Mannerheimin ja Päämajan ratkaisut oli pelkästään huonoja, koska Suomi säilytti itsenäisyytensä.
Minulla on jo varauksessa tuo Pekka Visurin uusi kirja, joten saan sen heti, kun se ilmestyy. Varmaan jatkan taas aiheesta, kun ensin kuen mitä kirjassa todella sanotaan. Muutenkin jatkosota on varmaan pitkään esillä jutuissasi, koska ensi kesänä tulee 70v.jatkosodan loppumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti