Minulta kysytään niin usein miksi harrastan sotahistoriaa, että olen jo itsekin ihmetellyt, että miksiköhän. Mitään yksittäistä syytä en osaa selittää. Kun asiaa olen monelta kantilta miettinyt, niin ehkä koen sodan jotenkin koskettaneen minua henkilökohtaisesti, vaikka olen syntynyt kaksikymmentävuotta sodan jälkeen. Koko nimeni on Inkeri Elisabet, ja olen saanut nimeni kuolleen tytön mukaan.
Mummuni eli äidinäiti oli syntynyt 1915, ja oli elänyt hyvin raskaan ja köyhän elämän nuoruudessaan, niin kuin suurin osa aikalaisistaan. Hänen isänsä kuoli sisällissodan aikaan, ja kuusilapsinen perhe jäi äidin huostaan, vanhin veli Otto oli 11v. Mummulleni sisarukset ja sukulaiset olivat erittäin rakkaita ja läheisiä, varmaan rakkain kuitenkin oli tuo turvallinen isoveli Otto.
Otto kuitenkin kaatui talvisodassa. Hyvin traagisesti, koska hän sai osuman talvisodan viimeisenä päivänä 13.3.1940, vain muutama tunti ennen rauhan voimaan tuloa. Otolta jäi vaimo, ja juuri syntynyt tyttö Liisa Inkeri. Liisa oli mummulleni hyvin tärkeä, ja hän auttoi kaikin tavoin isätöntä tyttöä. Sitten Liisa kuoli 50-luvun alussa, tarina kertoo, että hän vaan kaatui kuolleena maahan kesken välituntileikkien. Liisa oli silloin 11v, ja sai ilmeisesti voimakkaan aivoinfarktin.Kun minä synnyin 60-luvun alussa, mummu halusi nimekseni Liisa Inkerin mukaan Inkeri Elisabet, Elisabetin ja Liisan nimipäivä on samana päivänä.
Toinen nimeeni liittyvä asia on Inkerin kansa. Lapsena olin aivan ihmeissäni, miksi isovanhempani puhuvat kylällä asuvista inkeriläisistä. Oliko niillä jotain tekemistä minun kanssani, ja missä he nyt ovat. Sodan kokeneet isovanhempani olivat jotenkin oppineet, ettei kaikista asioista voi Suomessa puhua ääneen, ja sulkeutuivat heti, kun kysyin inkeriläisistä. Sen takia koen, että inkeriläisten ympärillä on aina vähän mystinen tarina.
Inkeriläisiä oli ilmeisesti tullut jatkosodan alussa paljon meidän pieneen maalaiskylään, ja mummuni joka oli yksinäinen, kun pappa oli rintamalla, oli ystävystynyt heidän kanssaan. Ilmeisesti lähellä oli asunnut muutama saman ikäinen inkeriläinen nainen, joilla oli pienet vauvat, ihan kuin mummullakin. Nämä nuoret äidit olivat ystävystyneet, sota teetti paljon töitä naisväellä, ja inkeriläiset olivat työteliäitä, ja auttoivat mummuani. Sitten rauhan ehdoissa oli, että Suomen oli palautettava kaikki inkeriläiset, ja muut itä-karjalaiset Neuvostoliittoon. Lähes kaikki heistä joutui Siperiaan, ja todella moni kuoli siellä. Pieni osa pääsi pakenemaan Ruotsiin, tai Yhdysvaltoihin. Koskaan en saanut isovanhemmiltani vastausta kumpaan suuntaan nämä heidän tuttavansa lähti.
Voihan olla, että jo lapsena kuullut tarinat ovat aiheuttaneet sen, että sodan historia kiinnostaa. Toisaalta kuuntelin koko lapsuuteni uutisista, kun hoettiin Saigon Hanoi. En ollenkaan ymmärtänyt mitä nämä vieraat, kivat sanat tarkoitti. Kuusikymmentä luvulla ei voinut uutisia kuunnella ilman tietoa Vietnamin sodasta. Onhan sekin voinut laukaista sota innostukseni.
Mummuni eli äidinäiti oli syntynyt 1915, ja oli elänyt hyvin raskaan ja köyhän elämän nuoruudessaan, niin kuin suurin osa aikalaisistaan. Hänen isänsä kuoli sisällissodan aikaan, ja kuusilapsinen perhe jäi äidin huostaan, vanhin veli Otto oli 11v. Mummulleni sisarukset ja sukulaiset olivat erittäin rakkaita ja läheisiä, varmaan rakkain kuitenkin oli tuo turvallinen isoveli Otto.
Otto kuitenkin kaatui talvisodassa. Hyvin traagisesti, koska hän sai osuman talvisodan viimeisenä päivänä 13.3.1940, vain muutama tunti ennen rauhan voimaan tuloa. Otolta jäi vaimo, ja juuri syntynyt tyttö Liisa Inkeri. Liisa oli mummulleni hyvin tärkeä, ja hän auttoi kaikin tavoin isätöntä tyttöä. Sitten Liisa kuoli 50-luvun alussa, tarina kertoo, että hän vaan kaatui kuolleena maahan kesken välituntileikkien. Liisa oli silloin 11v, ja sai ilmeisesti voimakkaan aivoinfarktin.Kun minä synnyin 60-luvun alussa, mummu halusi nimekseni Liisa Inkerin mukaan Inkeri Elisabet, Elisabetin ja Liisan nimipäivä on samana päivänä.
Toinen nimeeni liittyvä asia on Inkerin kansa. Lapsena olin aivan ihmeissäni, miksi isovanhempani puhuvat kylällä asuvista inkeriläisistä. Oliko niillä jotain tekemistä minun kanssani, ja missä he nyt ovat. Sodan kokeneet isovanhempani olivat jotenkin oppineet, ettei kaikista asioista voi Suomessa puhua ääneen, ja sulkeutuivat heti, kun kysyin inkeriläisistä. Sen takia koen, että inkeriläisten ympärillä on aina vähän mystinen tarina.
Inkeriläisiä oli ilmeisesti tullut jatkosodan alussa paljon meidän pieneen maalaiskylään, ja mummuni joka oli yksinäinen, kun pappa oli rintamalla, oli ystävystynyt heidän kanssaan. Ilmeisesti lähellä oli asunnut muutama saman ikäinen inkeriläinen nainen, joilla oli pienet vauvat, ihan kuin mummullakin. Nämä nuoret äidit olivat ystävystyneet, sota teetti paljon töitä naisväellä, ja inkeriläiset olivat työteliäitä, ja auttoivat mummuani. Sitten rauhan ehdoissa oli, että Suomen oli palautettava kaikki inkeriläiset, ja muut itä-karjalaiset Neuvostoliittoon. Lähes kaikki heistä joutui Siperiaan, ja todella moni kuoli siellä. Pieni osa pääsi pakenemaan Ruotsiin, tai Yhdysvaltoihin. Koskaan en saanut isovanhemmiltani vastausta kumpaan suuntaan nämä heidän tuttavansa lähti.
Voihan olla, että jo lapsena kuullut tarinat ovat aiheuttaneet sen, että sodan historia kiinnostaa. Toisaalta kuuntelin koko lapsuuteni uutisista, kun hoettiin Saigon Hanoi. En ollenkaan ymmärtänyt mitä nämä vieraat, kivat sanat tarkoitti. Kuusikymmentä luvulla ei voinut uutisia kuunnella ilman tietoa Vietnamin sodasta. Onhan sekin voinut laukaista sota innostukseni.
Comments
Post a Comment