Koinpas oikein kirjaimellisesti, että itku pitkästä ilosta. Olin eilen illalla Hämeenlinnan Seudun Yrittäjänaisten jäsenillassa, jonka aiheena oli blogit ja Facebook. Ilta oli todella innostava, vetäjät Katleena Kortesuo ja Lotta Linko saivat porukan hyvin mukaan. Itse sain todella paljon uusia ideoita.
Ainahan on mukava tavata yrittäjä kollegoita, ja uskon, että sosiaalisen median kautta voisimme saada todella paljon apua ja hyötyä toinen toisistamme. Menetämme suunnattoman suuren markkinakanavan ellemme hyödynnä sosiaalista mediaa, ja hyvää verkostoamme nyt, kun se on mahdollista. Ainoastaan taivas on rajana, mahdollisuuksia olisi, vaikka kuinka.
Näissä tunnelmissa ajelin kotiinpäin. Ajattelin etten varmaan saa heti edes unta, kun olin niin vauhdissa. Janakkalan puolelle päästyäni ilta alkoi jo hämärtää, ja pari kilometriä ennen kotia, hoksasin äitini Väiski-kissan (nimi on saatu Väinö Linnan mukaan)pellolla hiiri metsällä. Tiesin,että äitini odottaa karvakorvaansa kotiin, niin pakkohan se oli hakea pellolta pois.
Ei muuta, kun auto tien sivuun parkkiin, ja lähdin kipittämään pellolle. Yritin hypätä ojan yli, mutta arvioin hiukan väärin ponnistusvoimani. Sitten makasinkin rähmälläni kuraisella sänkipellolla, oljen palasia suussani. Meni hetken aikaa, kun kokeilin olenko vielä yhtenä kappaleena, sitten vasta tajusin surra vaatteitani. Minulla oli ihan uudet farkut, ja kengätkin ekaa kertaa jalassa. Pakko oli äkkiä nousta ylös, kun vetinen maa oli aika kylmää. Ravistelin päällimmäisiä mutapaakkuja irti, ja huutelin Väiskiä.
Eipä sitä poikaa missään enää näkynyt, varmaan säikähti minun konttaamisestani niin, että katsoi parhaammaksi lähteä karkuun. Melkein itkua vääntäen ajoin kotiin. Ja eikös se Väiski istunut jo kotipihassa vanhempieni talon edessä sisään pääsyä odottaen. Me emme ole Väiskin kanssa puheväleissä vähään aikaan.
Ainahan on mukava tavata yrittäjä kollegoita, ja uskon, että sosiaalisen median kautta voisimme saada todella paljon apua ja hyötyä toinen toisistamme. Menetämme suunnattoman suuren markkinakanavan ellemme hyödynnä sosiaalista mediaa, ja hyvää verkostoamme nyt, kun se on mahdollista. Ainoastaan taivas on rajana, mahdollisuuksia olisi, vaikka kuinka.
Näissä tunnelmissa ajelin kotiinpäin. Ajattelin etten varmaan saa heti edes unta, kun olin niin vauhdissa. Janakkalan puolelle päästyäni ilta alkoi jo hämärtää, ja pari kilometriä ennen kotia, hoksasin äitini Väiski-kissan (nimi on saatu Väinö Linnan mukaan)pellolla hiiri metsällä. Tiesin,että äitini odottaa karvakorvaansa kotiin, niin pakkohan se oli hakea pellolta pois.
Ei muuta, kun auto tien sivuun parkkiin, ja lähdin kipittämään pellolle. Yritin hypätä ojan yli, mutta arvioin hiukan väärin ponnistusvoimani. Sitten makasinkin rähmälläni kuraisella sänkipellolla, oljen palasia suussani. Meni hetken aikaa, kun kokeilin olenko vielä yhtenä kappaleena, sitten vasta tajusin surra vaatteitani. Minulla oli ihan uudet farkut, ja kengätkin ekaa kertaa jalassa. Pakko oli äkkiä nousta ylös, kun vetinen maa oli aika kylmää. Ravistelin päällimmäisiä mutapaakkuja irti, ja huutelin Väiskiä.
Eipä sitä poikaa missään enää näkynyt, varmaan säikähti minun konttaamisestani niin, että katsoi parhaammaksi lähteä karkuun. Melkein itkua vääntäen ajoin kotiin. Ja eikös se Väiski istunut jo kotipihassa vanhempieni talon edessä sisään pääsyä odottaen. Me emme ole Väiskin kanssa puheväleissä vähään aikaan.
Comments
Post a Comment