Tässä joulun ympärillä olen käynnyt lukemattomia keskusteluja siitä miten helposti jää mässäilyyn ja herkutteluun koukkuun. Moni on kertonut ettei voi lopettaa suklaan syöntiä ennen, kuin rasia on tyhjä. Sipsipussit ja suolapähkinät katoaa hetkessä eikä niitäkään voi jättää kesken. Kotona huomaan mieheni tekevän tätä samaa, suklaata syödään niin kauan, kun sitä riittää. Itselläni on paljon paheita, mutta karkkia, tai pähkinöitä ei juurikaan syö. Minulle kyllä kelpaa jälkiruuat ja leivonnaiset, mutta onneksi suklaa ei pelkiltään kiinnosta.
Aloin miettiä ihan tosissani mistä tällainen mässäily oikein johtuu. Pyhien aikana luin paljon kirjoja dekkareita enimmäkseen ja niissä törmäsin tähän mussutuskulttuuriin. Minua alkoi ihan ärsyttää, kun LIza Marklundinkin päähenkilö kylmän järkevä rikostoimittaja Annika Bengtzon oli alkanut leipoa suklaakakkuja. Sitten hän tarjoili läpi koko kirjan pehmeää suklaakakkua, vanilijajäätelön, kermavaahdon ja vadelmien kera. Vähemmästäkin nälkä tulee. Eräs toinen kirjailija pisti poliisinsa syömään koko ajan Dumle karkkeja ja pastaherkkuja. Eilen luin Anne Holtin uusimman kirjan ja siinä syötiin keksejä. Eikä mitään yhtä kappaletta kahvin kanssa, vaan aina meni koko paketti.
Miettiessäni omaa lapsuuttani kuusikymmentäluvulla niin minun perheessäni olisi ollut ennen kuulumattoman ahnetta, jos joku olisi syönnyt yksin koko suklaalevyn ja yhdeltä istumalta. Suklaalevy oli niin harvinaista herkkua, että se tarkasti tasattiin kaikkien perheenjäsenten kesken. Yleensä säästelin omaa osuuttani, niin että söin sitä monta päivää. Ei se varmaan enää köyhyydestäkään johtunut, vaan silloin ei ollut tapana ahnehtia suuhunsa kaikkea mitä näki. Eikä silloin ollut vielä ylipaino ongelmaa tässä mittakaavassa, kuin nykyään.
Ilmeisesti syömisessäkin ja ruuassa näkyy tämän hetken ylenpalttisuus. Kaikkea on niin paljon, että ihmiset ovat jo ihan sekaisin. Ihmisen omat säätelymekanismitkin menee jotenkin sekaisin ja menee överiksi. Enää ei kylläisyyden tunne katkaise syömistä ja puputtamista. Mielihyvää saadaan siitä mässyttämisestä ja syödään enemmän kun kulutetaan. En moiti tässä ketään toisia, vaan yhtähyvin tämä pohdiskelu koskee itseäni. Tiellä terveellisempään ruokavalioon ja elämään on hyvä pohtia mistä kaikki voisi johtua.
Aloin miettiä ihan tosissani mistä tällainen mässäily oikein johtuu. Pyhien aikana luin paljon kirjoja dekkareita enimmäkseen ja niissä törmäsin tähän mussutuskulttuuriin. Minua alkoi ihan ärsyttää, kun LIza Marklundinkin päähenkilö kylmän järkevä rikostoimittaja Annika Bengtzon oli alkanut leipoa suklaakakkuja. Sitten hän tarjoili läpi koko kirjan pehmeää suklaakakkua, vanilijajäätelön, kermavaahdon ja vadelmien kera. Vähemmästäkin nälkä tulee. Eräs toinen kirjailija pisti poliisinsa syömään koko ajan Dumle karkkeja ja pastaherkkuja. Eilen luin Anne Holtin uusimman kirjan ja siinä syötiin keksejä. Eikä mitään yhtä kappaletta kahvin kanssa, vaan aina meni koko paketti.
Miettiessäni omaa lapsuuttani kuusikymmentäluvulla niin minun perheessäni olisi ollut ennen kuulumattoman ahnetta, jos joku olisi syönnyt yksin koko suklaalevyn ja yhdeltä istumalta. Suklaalevy oli niin harvinaista herkkua, että se tarkasti tasattiin kaikkien perheenjäsenten kesken. Yleensä säästelin omaa osuuttani, niin että söin sitä monta päivää. Ei se varmaan enää köyhyydestäkään johtunut, vaan silloin ei ollut tapana ahnehtia suuhunsa kaikkea mitä näki. Eikä silloin ollut vielä ylipaino ongelmaa tässä mittakaavassa, kuin nykyään.
Ilmeisesti syömisessäkin ja ruuassa näkyy tämän hetken ylenpalttisuus. Kaikkea on niin paljon, että ihmiset ovat jo ihan sekaisin. Ihmisen omat säätelymekanismitkin menee jotenkin sekaisin ja menee överiksi. Enää ei kylläisyyden tunne katkaise syömistä ja puputtamista. Mielihyvää saadaan siitä mässyttämisestä ja syödään enemmän kun kulutetaan. En moiti tässä ketään toisia, vaan yhtähyvin tämä pohdiskelu koskee itseäni. Tiellä terveellisempään ruokavalioon ja elämään on hyvä pohtia mistä kaikki voisi johtua.
Comments
Post a Comment