Sain juuri luettua Gwen Straussin kirjan Yhdeksän ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Se on tositarina yhdeksästä ranskalaisnaisesta, jotka karkasivat Ravensbruckin kuolemanmarssilta huhtikuussa 1944 ja selvisivät läpi rintamien ranskalaisten puolelle.
Erityisiä kohtaloita
Olen lukenut todella paljon näitä keskitysleirimuisteluita ja ne vähän jo toistavat itseään, vaikka muistelijalle se on ainutkertainen tragedia. Tämä Yhdeksän on siinä erilainen, että kertomus jatkuu sodan jälkeenkin, koska ei ollut helppoa niiden kokemusten jälkeen sulautua yhteiskuntaan.
Naisia oli siis yhdeksän ja he kaikki olivat toimineet Ranskan vastarintaliikkeessä. Suurin osa oli ollut vankina vuoden tai pari ja koko ajan Ravensbruckissa, joka oli niin sanottu naisten keskitysleiri. Tämän kirjan myötä vasta tajusin, miten tiukka ”nokkimisjärjestys” keskitysleirivankien kohtelussa oli. Juutalaiset olivat ehdottomasti alinta kastia ja heidän henkiin jääminen oli vaikeampaa. Ranskalaisina ei-juutalaisina näillä yhdeksällä oli hiukan paremmat lähtökohdat. Heidänkin kohdallaan tuntuu lähes mahdottomalta, miten he edes jäivät henkiin ja miten jaksoivat pitää toivoa ja kekseliäisyyttä yllä ja karkasivat.
Lähes kaikki keskitysleirit yritettiin siirtää keskemmälle Saksaa, kun häviön vääjäämättömyys alkoi selvitä saksalaisille. Nämä kuolemanmarssit olivat viimeinen koettelemus puolikuolleille vangeille ja heitä ammuttiin sumeilematta, elleivät he jaksaneet kävellä. Ravensbruck tyhjennettiin vasta huhtikuussa 1944, jolloin oli jo keväisen lämmintä, eikä kylmyys ja talvi enää tappanut siihen asti selvinneitä.
Nämä yhdeksän naista olivat ystävystyneet leirillä ja päättivät pysytellä pakomatkankin yhdessä. Onneksi Saksassa oli vielä muutamia hyviä ihmisiä, jotka antoivat ruokaa ja yösijan, mutta aika pian he selvisivät amerikkalaisten linjoille. Kuitenkin tuntuu käsittämättömältä, miten neljäkymmentäkiloiset nälkiintyneet ja sairaat naiset pystyivät edes kävelemään.
Koettelemuksia sodan jälkeenkin
Tämän kirjan teki mielenkiintoiseksi se, että se oli tietokirja, eikä romaani ja siinä kerrottiin myös mitä naisille tapahtui sodan jälkeen. Yleensä kirjat loppuvat siihen, kun sota loppuu, mutta keskitysleirivankien piti selvitä traumansa kanssa koko lopun elämänsä.
Minulle oli uutta, miten paljon nämä vankina olleet naiset kokivat raiskauksia miehittäjäjoukoilta. Ketään näistä yhdeksästä ei raiskattu, mutta sen välttely oli kirjassa läsnä koko ajan. Tuo Ravensbruckin leiri jäi Neuvostoliiton puolelle ja entisen DDR:n alueelle, eikä sieltä saatu tietoja sodan jälkeenkään. Kirjassa annettiin ymmärtää, että pahimmat raiskaajat olivat juuri neuvostoliittolaiset sotilaat.
Entiset vangit koottiin leiriin Ranskan puolelle, koska mistään ei pommitetussa maassa löytynyt tarpeeksi isoja tilolla tuolle suurelle joukolle. Moni koki hyvin loukkaaviksi ja traumatisoiviksi kuulustelut, mitkä kaikki vangit kävivät läpi. Porukasta etsittiin sotarikollisia ja SS-miehiä, jotka yrittivät piiloutua vankilaumaan.
Sodan jälkeenkin naiset kokivat, että perhe ja läheiset eivät halunneet ymmärtää heitä, vaan syyttivät surun tuottamisesta, kun aikoinaan liittyivät vastarintaliikkeeseen. Tämä olikin mielenkiintoista tietää, koska vastarintaliikkeessä toimineet miehet nousivat nopeasti näkyville paikoille politiikassa, niin kuin esimerkiksi Ranskan presidentti Francois Mitterrand, mutta naiset olivat hiljaa kokemuksistaan.
Ranskassa pahin syyllistäminen kohdistui saksalaisten kanssa seurusteleviin naisiin, vaikka he eivät ehkä olleet edes vapaaehtoisesti saksalaisten keittäjiä ja siivoojia. Jo sodan alkuvaiheessa, kun Ranska antautui hyvin nopeasti, marsalkka Philippe Petain syytti näitä naisia mallin antamisesta veljeilyyn vihollisen kanssa.
Näitä saksalaisten kanssa seurustelleita naisia nöyryytettiin ja pahoinpideltiin todella pahasti ja heiltä ajettiin pää kaljuksi. Tämän takia moni sekoitti entiset keskitysleirivangit näihin naisiin, koska heilläkin tukkaa oli ajettu. Monet perheet eivät myöskään halunneet enää tuntea näitä keskitysleireillä olleita naisia, koska epäiltiin heidän menettäneen neitsyytensä ja jotenkin likaantuneen vankina ollessaan. Jotkut perheet paheksuivat, jos poika otti vaimokseen entisen vangin, mikä on aivan käsittämätöntä. Lukekaa tai kuunnelkaa itse tämä kirja, koska se on niin mielenkiintoinen.
Comments
Post a Comment