Viikonloppu oli minulle todella mieleinen, kun kiersimme Mikkelin sotamuseot. Sain uppoutua pari päivää harrastukseeni, eikä päähäni muuta mahtunutkaan. Onneksi Jukka tykkää aiheesta sen verran, ettei hermostu uppoutumisestani.
.jpg) |
| Sodan ja rauhan keskus Muisti |
Muisti
Olen hyvin vähän kiertänyt Suomessa sotamuseoita, ja nekin kierrokset tein 1990-luvulla ja siksi olikin kiva nähdä millaisia ne ovat nykypäivänä. Aloitimme Päämajamuseosta, mikä on Muisti-museon vieressä, mutta se on hyvin pieni, eikä anna mitään kuvaa päämajan hektisestä työnteosta.
Olin myös harmissani, kun Viestimuseo Lokki oli suljettu ja pahaa pelkään, että tilanne on pysyvä. Sulkemisen syy on luolaston huono kunto, eikä se ole enää turvallinen yleisölle. Epäilen, että tuskin löytyy rahaa sen kunnostustöihin. Viestikeskus Lokki on kaivettu syvälle Naisvuoreen ja se avattiin välirauhan aikana kesäkuussa 1940. Luolaston tarkoitus oli olla myös Suomen sodanjohdon toimipaikka pahoissa pommituksissa.
Varsinainen pääkohteemme Muisti-museo olikin aivan erinomainen läpileikkaus Suomen sodista 1939-1945. Siinä kerrottiin siitä miten yksittäinen ihminen koki sodan ja miten monenlaisia ihmiskohtaloita sodassa oli. Tämä on juuri se tapa tutkia historiaa, mikä on minulle tärkeä. En ole kiinnostunut aselajeista enkä ammusmääristä, vaan ihmisistä jotka joutuivat poikkeustilanteeseen eli sotaan.
Meillä meni Muistissa varmaan parituntia, koska se oli niin mielenkiintoinen näyttely. Harmi vaan, että museon Rauha-kahvila ei ollut kovin houkutteleva pakastepullineen ja edellispäiväisine sämpylöineen. Onneksi hoksasimme, että museon vieressä oli Mikkelin teatteri ja Holvi-ravintola jossa söimme erinomaiset nyhtöpossuleivät. Leivän kanssa tuli vielä raikas salaatti, joten jaksoimme loppupäivän oikein hyvin.
Jalkaväkimuseo olikin sitten perinteinen aselajimuseo, jossa ei paljoa ihmisistä kerrottu. Onneksi siellä oli erinomainen selvitys Ihantalan taisteluista kesällä 28.6-7.7 1944. Se oli tehty oikein hyvin ja siitä sai selkeän kuvan millaista jauhamista sota oli. Viikon ajan hyökättiin ja peräännyttiin samalla alueella ja päivittäin oli jatkuvia ilmapommituksia ja tykistökeskityksiä. On suorastaan kummallista, että joku voi selvitä hengissä sellaisesta helvetissä. Tuskin alueelle jäi yhtään puuta pystyyn ja pommikuoppia oli maa täynnä. Vastaavia taistelupaikkoja on koko Suomen rajanpinta täynnä. Ei ollut ihme ettei kaikkia kaatuneita ehditty evakuoida ja ihmettelen miten edes joitain haavoittuneita pystyttiin siirtämään takalinjoille.
Yhteensä museoiden anti oli erinomainen ja tuo hyvä kesäteatteri Kekkonen kruunasi kesälomamatkan hienosti.
Rintamamiestilallisen tyttärentytär
Muisti-museossa kerrottiin myös siitä miten rintamamiehet sopeutuivat rauhan aikaan ja millainen sodan jälkeinen Suomi oli. Mielestäni museossa korostettiin liikaa sitä miten miehet olivat traumatisoituneet ja ryyppäsivät ja pahoinpitelivät vaimoa ja lapsia. Ei kaikki miehet käyttäytyneet näin, vaikka jokainen oli taatusti traumatisoitunut ja nykyisin tiedetään, että he kärsivät posttraumaattisesta stressireaktiosta.
Minä synnyin 1961 ja sodasta oli silloin kulunut 16-vuotta, mikä on hyvin pieni aika. Harmistuin välillä 1960-70-luvuilla, kun mummun ja papan puheet menivät sotaan niin usein. Nyt ymmärrän, että raskaasta elämänvaiheesta oli kulunut vain pieni hetki.
Pappani sai tuollaisen rintamamiestilan Janakkalasta eli kotipaikaltaan. Tila oli 3,5 ha ja pellot piti itse kuokkia soisesta metsiköstä. Tunnen vieläkin tuskahikeä, kun ajattelen miten suuriin ponnistuksiin ihmiset sodan jälkeen joutuivat. Pappani oli metsuri ammatiltaan ja hän teki aamupäivällä metsätyöurakat ja aloitti sen jälkeen kuokkimaan metsää pelloksi ilman muuta apuvälinettä kuin omat hartiat ja Kiri joka oli sotahevonen.
Samalla hän rakensi taloa ja navettaa, että vaimolla ja lapsella oli katto päänsä päällä. Hän huolehti myös vanhemmistaan ja sairaalloisesta sisarestaan. Rakentaminen oli vaivalloista, koska kaikesta tarvittavasta oli huutava puute. Esimerkiksi nauloja ei meinannut saada mistään, koska kaikki metalli meni sotakorvauksina Neuvostoliittoon. Tiedän, että pappanikin purki jostain käytettyjä nauloja, jotka hän naputteli suoraksi ja käyttökelpoiseksi. Kalastaakin piti, että saatiin ruokaa pöytään ja mummu huolehti lehmistä ja kanoista.
Siinä vaiheessa, kun minä synnyin kaikki oli jo ihan hyvin ja rankimmat työvaiheet tehty. Se on aivan käsittämätöntä mihin kaikkeen ihminen pakon edessä pystyy. Koskaan mummu ja pappa eivät olleet katkeria menetetyistä nuoruusvuosista ja kovasta työstä.
Oma mielikuva lapsuudestani on, että kaikki oli ihan hyvin eikä mistään ollut puutetta. Rintamamiestila oli pieni, mutta papan metsurintyö toi vaurautta. Nykyisin ymmärrän, että kesäaika pyrittiin olemaan luontaistaloudessa, eli kaikki ruoka tuli omasta takaa. Pappa rakasti kalastamista ja mummun lehmistä saatiin maitoa ja juustoa. Minä hain aamuisin munat ja kanat kuljeskeli vapaana navetan luona.
Vessana oli ulkohuone ja pesupaikkana pihasauna, joka lämmitettiin aina lauantaisin ja saunan jälkeen kuunneltiin Lauantain toivotut levyt. Silloin 60-luvulla meillä oli jo traktori ja tv ja uutiset katsottiin tosi tarkasti joka ilta. Varmaan tuosta uutisten katsomisesta on herännyt mielenkiintoni politiikkaan ja poliittiseen historiaan.
Kosmetologisi Inkeri
⭐️ Ps. Muista osallistua arvontaan! Seuraa ja kommentoi hoitolan uusimpia julkaisuja blogissa (huom. liitä mukaan sähköpostiosoite), Facebookissa ja/tai Instagramissa. Palkintona on 50 euron etukoodi verkkokauppaan, joka arvotaan viikon välein. Seuraavaan arvontaan voit osallistua 1.-7.7.
2025.
Facebook ja Instagram eivät ole mukana arvonnassa.
Joko olet liittynyt postituslistalle? Liity nyt ja saat tietoa tarjouksista ja kauneushoitolan tapahtumista! Tilaa uutiskirje tästä
Comments
Post a Comment