Olen ollut koko elämäni ajan paljon tekemisissä vanhojen ihmisten kanssa ja luulin ymmärtäväni hyvin vanhusten hoitoa. Nyt tiedän, etten tiennyt yhtään mitään ennen kuin nyt, kun oma isäni on dementoitunut ja saattohoitovaiheessa.
Vihaa, raivoa, ahdistusta ja turhautumista
Isäni persoona alkoi muuttumaan näin jälkikäteen ajatellen jo toistakymmentä vuotta sitten, kun hän oli vähän päälle seitsemänkymmentä. Nyt onkin magneettikuvista nähty, että hänellä on ollut kolme aivoinfarktia viimeisen viidentoista vuoden aikana ja niitä ei ole huomattu mitenkään.
Dementiaa ja Alzheimerin tautia on hyvin monenlaista ja oikeastaan jokainen tapaus on omanlaisensa. Isäni kohdalla ei tullut tyypillisiä muistiongelmia, vaan hän alkoi muuttumaan ihmisenä. Tätä muuttumista on vaikea havaita ja se on omaisille stressaavaa, kun ei oikein voi tehdä mitään. Tyypillistä dementiassa on myös se, ettei potilas itse koe itseään sairaaksi ja siksi häntä ei edes saada hoitoon. Pahimmillaan tulee tunne, että kumpi tässä nyt on sekoamassa, minä vai läheiseni.
Olen vuosien varrella käynyt läpi koko tunteiden kirjon, vaikka päävastuu isäni hoidosta on äidilläni, joka on onneksi vieläkin reipas ja hyväkuntoinen. Ainoana lapsena olen kuitenkin osallistunut hoitoon intensiivisesti, koska ketään muutakaan ei ole.
En ymmärrä, miten ne ihmiset kestävät, jotka patoavat tunteita sisälleen tai joilla ei ole puhekumppania, joka ymmärtäisi tilanteen. En ihmettelisi yhtään, jos jonkun oma terveys pettää vanhempien hoidon rasituksessa. Ne ihmiset, joilla ei ole mitään kokemusta vanhusten hoidosta antavat kyllä niin raivostuttavia neuvoja ja kommentteja, että olen oppinut hyvin varovaiseksi puhuessani omasta tilanteestani.
Tunnustan suoraan, että minulle on ollut suurta apua tutuista asiakkaista, jotka ovat kokeneet saman tilanteen. Se auttaa jo paljon, kun huomaa, ettei ole yksin tunteidensa kanssa. Minulle on myös ollut suunnaton apu parhaasta lapsuudenystävästäni, joka on samassa tilanteessa ja hänen äitiään sekä minun isääni hoitaa vielä sama hoitotiimikin. Tämä samanlainen elämäntilanne on ollut helpottava sattuman oikku, että voimme yhdessä miettiä, mitä apua kunnalta ja kotihoidolta voi saada. Miestäni en haluaisi kuormittaa liikaa, koska hänellä on huoli omista yhdeksänkymppisistä vanhemmistaan.
Lapsen ja vanhemman roolit muuttuvat
Olen aina ollut paljon tekemisissä vanhusten kanssa ja jo työelämäni alkuvaiheessa koin, miten usein asiakaspalvelussa kohtaa dementoituvan vanhuksen. Aloin jo 80-luvulla kiinnostumaan dementiasta, koska näin nämä muutokset monissa vakioasiakkaissani. Minulla on aina ollut pitkiä asiakassuhteita ja jos asiakas käy kymmeniä vuosia kerran kuukaudessa, niin hänen muuttumisensa kyllä huomaan.
Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että on täysin eri asia huomata muutokset vieraammissa ihmisissä kuin omissa vanhemmissaan. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää, että oma isä tai äiti puhuu ihan höpöjä, eikä heihin voi enää luottaa.
Mieleeni on usein tullut tapaus 90-luvulta, kun eräs pitkäaikainen asiakkaani alkoi dementoitumaan. Hän oli yksin asuva leski ja hyvin pätevä sekä pitkälle koulutettu nainen. Hänen sairastumisensa pysyi ilmeisesti omaisilta pitkään piilossa, koska moni dementikko pystyy skarppaamaan hämmästyttävän hyvin lyhyitä aikoja. Tämä asiakkaani oli jo pitkään kertonut niin outoja juttuja esimerkiksi sairaalakäynneistään ja lääkäreistään, että niissä ei ollut mitään perää. Ihmettelin kovasti, kun hänen toisella paikkakunnalla asuva fiksu ja myös pitkälle koulutettu poikansa alkoi kirjoittamaan yleisönosastolle näistä asioista, mitä hänen äitinsä oli mukamas sairaalassa kohdannut. Silloin olin ihan ihmeissäni, että asiakkaani poika ei huomaa, ettei jutuissa ole mitään perää ja hänen äitinsä kuvitteli asiat. Seurasin pitkään tuota yleisönosastokirjoittelua ja tunsin myötätuntoa kaikkia asianosaisia kohtaan. Sairaalan lääkärit vastailivat kohteliaasti näihin juttuihin ja kyllähän tuo poika sitten kirjoittamisen lopetti, kun äiti oli jo niin huonossa kunnossa, ettei pärjännyt yksinään.
Nykyisin ymmärrän tilanteen ihan hyvin ja vähän häpeänkin omaa kapeaa näkökantaani. Ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää, että vanhempi, joka on ollut elämän turva ja tuki, onkin yhtä äkkiä kuin pikkulapsi. Oma isäni alkoi rissaamaan ihan kaikesta mahdollisesta, milloin ruoka oli huonoa, tavarat varastetiin, minä olin laiska tai naapuri kurkki yöllä ikkunoista. Koin suunnatonta raivoa, että miten mikään sanomani ei enää mennyt perille. Kuitenkin tiedän, että jos kyseessä olisi ollut joku vieraampi vanhus, se ei olisi raivostuttanut minua ollenkaan ja olisin antanut toisen rauhassa höpötellä omiaan.
Näitä omia vihastumisia seurasi aina paha mieli ja harmi omasta tunnepurkauksesta sekä suunnaton itseinho ja katumus. Nykyisin osaan nekin jo antaa itselleni anteeksi, koska tiedän muiden samassa tilanteessa olleiden kokeneen nämä tunnetilat myös. Kaikkiin asioihin näköjään alkaa ajan myötä suhtautumaan pehmeämmin, eikä vaadi itseltäänkään liikaa.
Joko olet liittynyt postituslistalle? Liity nyt ja saat ensimmäisenä tietoa tulevista tarjouksista ja kauneushoitolan tapahtumista!
Onneksi sinulla on tuo ystävä. Helpottaa suuresti, kun saa kokea, että muutkin käyvät läpi tunnemyrskyä, ahdistusta ja syyllisyyttä tuollaisessa tilanteessa.
VastaaPoistaTämä vanhusten hoito on elämänpiiri, jota en ole kokenut enkä joudu kokemaan. Mutta pystyn toisenlaisista perhetilanteista kuvittelemaan, miten vahvat tunteet ja syyllisyys tukehduttavat.
Yle Areenassa on vielä yli kolme kuukautta elokuva Elizabeth on kadonnut, jossa upea veteraaninäyttelijä Glenda Jackson on pääosassa dementoituneena vanhuksena. Tunnistaisit varmasti häntä hoitavan tyttären tunteita. Elokuva ei ole tavanomainen kuvaus vaan todella ovela pakkaus, jollaista en ole aiemmin aihepiiristä nähnyt.
Voimia!
Leena
^ Piti kirjoittaa, että toisenlaisten perhetilanteiden perusteella...
VastaaPoistaSama
Niin tuttuja tunteita itsellekin. Joskus tekisi vaan mieli jättää vanhukset epäluuloineen ja harhoineen selviämään yksin. Tuon kamalan ajatuksen jälkeen tulee heti katumus, eihän sellaista voi tehdä. Minun täytyy lapsena kantaa vastuuni heistä. Vaikka aina ei jaksaisikaan. Voimia Inkeri, et ole yksin näiden asioiden kanssa. Päivi
VastaaPoistaKiitos hyvästä tekstistäsi. Näinhän se on, että dementia tuo täysin odottamattomia ja outoja asioita elämään. Kukaan ei haluaisi kohdata tilannetta, että oma vanhempi joutuu käyttämään vaikkapa hygieniahaalaria. Mutta jos on kokenut, millaista elämä voi olla ilman sitä, niin vaihtoehdot ovat aika vähissä. Voimia kaikille dementikkoja hoitaville!
VastaaPoistahttps://www.suomenlaitostekstiilit.com/hygienia/