Olen koko työelämäni ajan miettinyt mitä kauneus oikein on. Millainen on kaunis ihminen. Olen tullut siihen tulokseen, että kauneus ei liity ulkonäköön, vaan se syntyy ihmisen sisäisestä olemuksesta. Me näemme aina kanssaihmisissä kokonaisuuden. Jos ihminen kertoo mielenkiintoisia asioita, kukaan ei huomaa, onko nenässä mustapäitä tai kulmakarvat rehottaa. Tai jos huomaakin, ei välitä siitä koska ihmisen sisäinen säteily on mielenkiintoisempaa.
Työelämäni alkuaikoina kuulin usein asiakkailtani miten ihana iho heidän äidillään tai isoäidillään oli. Iho oli ollut täysin sileä ja rypytön vielä kahdeksankymppisenä. Joskus he toivat myös valokuvan todisteeksi rypyttömyydestä. Kuitenkin minä näin ihan tavallisen ryppyisen mummon joka hymyili ystävällisesti, mutta ei missään tapauksessa ollut sileämpi ihoinen kuin muut ikäisensä. En tietenkään sanonut tätä valokuvan omistajalle. Mutta silloin jo ymmärsin, että rakastavin silmin katsottuna ihminen näyttää aina kauniilta.
Oman äidin rypyt ei näy koska äidin iloisuus, auttavaisuus ja ymmärrys ylittää kaiken muun. Näin pitääkin olla, iholla ja ulkonäöllä ei ole merkitystä aidoissa ihmissuhteissa. Vaikka kysymys olisi Miss Universumista, mutta jos hän hymyilee ilkeästi, on aina pahalla päällä ja puhuu vai pahaa muista, ei kukaan pidä häntä kauniina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti