Asiakkaat puhuvat nykyään haikaillen menneistä matkoistaan ja monien kanssa yhdessä muistelemme mieleisiä matkakohteitamme. Monet kertovat selailevansa matkailusivuja ja unelmoivansa tulevasta ja toiset eivät halua niitä nähdäkään, koska mihinkään ei pääse.
Kierroksia Berliinissä
En ole koskaan laskenut miten monessa sotahistoriaan liittyvässä paikassa olen käynyt, mutta kyllä niitä on jo satoja. Monessa kohteessa olen käynyt useampaan kertaan eri vuosikymmenillä ja jopa eri vuosituhansilla.
Luen juuri tietokirjaa Saksan vastarintaliikkeistä, jossa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti Berliiniä ennen toista maailmansotaa. Berliini on hyvin mielenkiintoinen kaupunki, koska sen lähihistoria on niin tapahtumarikas. On erittäin mielenkiintoista verrata Berliinin karttaa 1942, 1985 ja 2020 ja lukea katujen nimiä. Varmaan puolet katujen nimistä on muuttunut sen mukaan, mikä poliittinen suuntaus on menossa. Ne ihmiset, joiden mukaan nimettiin katuja vuonna 1942, on hävitetty ihmisten mielistä ja uudet sankarit ovat saaneet nimensä karttaan.
Minä kävin Berliinissä ensimmäistä kertaa 1990-luvun alkupuolella ja olen kiitollinen siitä, että olen nähnyt kaupungin siinä vaiheessa. Ystäväporukka jonka kanssa olin liikkeellä ei jakanut harrastustani ja he suostuivat tulemaan yhteen kohteeseen mukaan. Tässä kohtaa on sanottava, että rakas lapsuudenystäväni on aina jaksanut venyä minun intohimoni mukaan ja yrittänyt kestää kummalliset mielihaluni, mutta nyt meitä oli isompi naisporukka. Hyvä ystäväni on viihdyttänyt itseään lukemattomissa sotamuseoiden kahviloissa lukemassa pokkareita sillä aikaa, kun minä vaellan museossa. Tällä ensimmäisellä Berliinin vierailulla etsin Gestapon päämajan osoitteen ja senhän neuvostoliittolaiset räjäyttivät 1945 ja tuo osa Berliiniä jäi Neuvostoliiton vyöhykkeeksi. Gestapon komeasta talosta ei jäänyt jäljelle kuin vähän vankikellareiden seiniä.
Tuolloin 90-luvulla nuo vankisellien tiilikasat oli kaivettu esiin muun rakennusrojun alta ja jotkut asiasta kiinnostuneet olivat kiinnittäneet raunioihin paperilappuja selitykseksi, mikä kohta oli kyseessä ja ketä sellissä oli kuollut. Se oli ihan kuin rakennustyömaalla kävelyä ja kuraan oli tehty lautapolut mitä pitkin pääsi etenemään. Ainoa sisätila oli vanha asuntovaunu missä oli ilmoitustaulun tyyppisesti esillä paikan historia. Silloin oli kylmä marraskuinen sadepäivä ja koko tuo Gestapon vankisellien karmeus tuntui luihin ja ytimiin saakka.
Nyt tuossa samassa paikassa on siisti ja moderni Terrorimuseo, joka avattiin muutama vuosi sitten. Tuohon Terrorimuseoon kannattaa tutustua, koska se on yksi parhaista esityksistä siitä, mitä Saksassa tapahtui vuosina 1933-45. Museo on tehty isolla rahalla ja siellä on käytetty parasta nykytekniikkaa. Siellä voi siististi etäännyyttää itsensä siitä, että ihminen kykenee äärimmäiseen pahuuteen. Itselleni jätti paljon vahvemman muistijäljen tuo avokaivanto, mikä oli joskus ollut kidutuskellari. Tuolloin 1990-luvulla sodan kokeneet ihmiset olivat vielä hyvinkin hengissä ja he aloittivat ensin kaivamaan esiin tuota Gestapon aluetta. Moni oli varmaan menettänyt siellä rakkaitaan ja ollut itsekin kuulusteluissa.
Gestapon päämaja Roomassa
Toisen maailmansodan aikana oli jokaisessa miehitetyssä maassa Gestapon päämaja ja joka paikassa se oli yhtä pelottava. Miehitetyt maat kantavat edelleen traumaa omasta häviöstään ja siksi esimerkiksi Ranskassa ei juurikaan ole museoitu näitä miehitysajan kohteita. Pariisin suuressa sotamuseossa on yksi pieni vitriini, mikä kertoo toisen maailmansodan miehityksestä, mutta ensimmäisestä maailmansodasta on monta salia, koska Ranska oli voittajamaa.
Italiassa ei oikeastaan olla kiinnostuttu näistä moderneista sodista, kun heillä on materiaalia ja raunioita muutaman tuhannenvuoden takaa.
Pohjois-Italia ja Roomahan joutuivat Saksan miehittämäksi vasta toisen maailmansodan puolessa välissä, koska alunperinhän Italia ja Saksa olivat samalla puolella. Siitä on toistakymmentä vuotta, kun etsin Roomasta kohteita toisesta maailmansodasta. Tein varsinaisen tutkimustyön netissä, että löysin tuon paikan Roomassa, missä Gestapo piti päämajaa.
Sekin museo oli jonkun yhdistyksen ylläpitämä ja vapaaehtoistyöntekijät olivat sitä esittelemässä. Paikka oli ihan tavallinen 1900-luvun alussa tehty kerrostalo, joka oli varmaan suunniteltukin virastoksi. Se oli aika kaukana Rooman keskustasta ja taksikuski ihmetteli, miksi haluan sellaiseen osoitteeseen.
Jo eläkeikäiset ihmiset olivat museovahteina ja paikka oli hyvin vaatimaton. Ihan kuin isoja luokkahuoneita, missä oli seinillä valokuvia ja virallisia papereita. Melkein kaikki oli italiaa ja vain yksi iäkäs opas osasi englantia ja selosti mitä esillä oli.
Kaikki nuo ihmiset olivat selvästi hämmästyneitä miksi olimme sinne tulleet. Olin sillä Rooman matkalla äitini kanssa ja varsinainen teema oli taide, mutta sain taas valita yhden kohteen oman harrastukseni piiristä. Vielä nykyäänkin äitini kertoo tästä matkasta, että Inkeri vei hänet homeen hajuiseen kerrostaloon, missä oli seinillä hakaristeillä koristeltuja papereita ja kuvia kuolleista ihmisistä. Tietysti sen voi näinkin tiivistää, mutta minulle tuokin paikka kertoi paljon muustakin.
