Purkkiarmeijan komentaja

 Tämän vuoden kevät on ollut menetyksiä täynnä, kun ensin maaliskuussa menehtyi äitini Kultsu-kissa ja pääsiäisen jälkeen Kultsun sisko Pikkuleidi eli Mantu. Myös kummipoikani perheen Viiru-mummu 20v. lähti paremmille hiirimetsille viikko sitten. Kissat ovat meidän perhe Kissat ovat meille ja koko lähisuvulleni tärkeitä perheenjäseniä, joiden kuolemaa surraan ihan kuin ihmisenkin kuolemaa. Minä suren myös äitiäni, kun oli aivan kohtuutonta, että hän menetti kaksi kissaa kuukauden välein. Hänelle jäi vielä Täply 14v., joka on myös Kultsun ja Pikkuleidin veli ja Ykä joka on entinen kulkukissa ja ollut meillä jo kaksitoistavuotta eli sekin on luultavasti 14-15-vuotias. Onneksi nämä kaksi on ihan terveitä ja reippaita, eikä vielä yhtään vanhuksen oloisia. Yleensä meillä kissat elää parikymppiseksi, mutta Kultsulla ja Pikkuleidillä oli kilpirauhasen liikatoiminta, jota ei voitu lääkitä lääkkeen sivuvaikutusten vuoksi. Nyt on pohdinnan paikka ottaako äitini uusia pentuja vai mitä tehdään...

Juuri ennen joulua tuli postista Suomen Sotahistoriallisen Seuran Aikakauskirja 2021 ja heti selasin, mitä tutkimuksia ja julkaisuja oli vuoden aikana tehty. Ilokseni huomasin, että kirjassa oli selvitys koirien toiminnasta jatkosodan rintamalla. Lähettikoira valmiina viestiä viemään. Tuhka, Aukusti, kuvaaja 1941–1944. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Eläimet ja sota on ahdistava yhdistelmä Minä rakastan eläimiä ja siksi minun on hyvin vaikea ajatella, miten suurta tuskaa ja pelkoa eläimetkin ovat sodan aikana kokeneet. Sotahevosista on kirjoitettu paljon ja Suomen hevonen on meidän sotien suuri sankari. Nämä koirat minua kuitenkin kiinnostavat ihan erityisesti. Oma pappani on tuonut sodasta koiran lomalla käydessään ja jätti sen mummuni hoiviin. Minua harmittaa kovasti, etten tarkemmin selvittänyt miten ja mistä pappa koiran toi, vaikka hän välillä siitä koirasta kertoikin. Nykytietojeni mukaan oli laitonta tuoda eläimiä rintamalta Sisä-Suomeen ja en tiedä, miten pappani sen tek...