Kuuntelin aamulla Yle Puheelta ohjelmaa, missä keskusteltiin lyhytkasvuisten yhdistyksen toimijoiden kanssa. Siinä tuli hyvin selvästi esiin, että ihmiset jotka ovat pituudeltaan 110-135cm ovat ihan samanlaisia persoonaltaan, kuin vähän pidemmätkin. Lähes aina taustalla on jokin sairaus, jos kasvu pysähtyy alle 140cm.
Otin tämän aiheeksi siksi, että itse olen 157cm pitkä ja se on joskus herättänyt keskustelua. Olen siis normaalipituinen, mutta lyhyemmästä päästä. Nykyään on tullut erittäin selvästi esiin, että ihmisten pitäisi olla niin kovin samanlaisia. Jos on pidempi, tai lyhempi, lihavampi tai laihempi, niin aina kummastellaan. Inhoan tällaista tasapäistämistä, ihmisen pitää olla oma persoona ja hyväksyä erilaisuus. Minulta on muutamia kertoja asiakkaat arasti kysyneet olenko kärsinyt omasta pituudestani. He ovat olleet äitejä, jotka ovat huolissaan, kun tyttärestä ei tulekkaan mallimittainen, vaan puolitoistametrinen. Ymmärrän toki, että äidit ovat monella tavalla huolissaan lapsistaan ja siitä ettei heitä ainakaan erilaisuuden vuoksi sorreta. Minulta saa asiasta kysyä, koska olen jo puolivuosisataa elänyt hyvää elämää tämän mittaisena.
En ole nuorempana millään tavoin tiedostanut olevani lyhyt, se ei missään nimessä ole ollut ongelma itselleni. Johtuen ehkä siitä, ettei se koskaan ollut ongelma kotonani. Meidän suku ei ole kovinkaan pitkiä kasvultaan. Omalla luokallani oli koulussa oikeasti lyhytkasvuinen 125cm pitkä ja fiksu ja napakka tyttö. Ehkä sekin toi suhteellisuuden tajua. Tosin kouluajoilta muista, että liikuntatuntien
pituusjärjestys oli jotenkin osoittelevaa. Jos pituus oli jollekin ongelma ei tuo pituusjärjestykseen meno ainakaan vähentynyt ongelmaa. Muistan myös, että eräs liikunanopettaja teki pilaa tästä lyhyt kasvuisesta tytöstä useampaan kertaan. Huomion vieläkin tämän ihmisen katukuvasta ja muistan ne tapaukset aina.
Yhdestäkään ihmisestä ei tule kaikkien ominaisuuksiensa suhteen täydellistä ja siksi nykyhetken ulkonäkökeskeisyys lisää ulkonäköongelmia todella paljon. Yleensä ihmiset tekevät itselleen ongelman jostain sellaisesta asiasta mikä ei ole ongelma ollenkaan. Kukaan muu ei edes pitäisi sitä ongelmana, mutta ihminen itse kiinnittää siihen ylenpalttista huomiota. Ihmisen omanarvontunto pitäisi kehittyä niin hyväksi, että on valmis hyväksymään itsensä sellaisena, kuin on. Itsetunto vaikuttaa todella paljon siihen miten myös hyväksytään toisten ihmisten erilaisuus. Itselläni oli alle parikymppisenä poikaystävä, joka oli ehkä hiukan keskimittaa pidempi. Hän häpesi minun lyhyyttäni, niin paljon ettei koskaan halunnut seisoa, tai kävellä vierelläni ettei muut huomaa pituuseroa. Voitte uskoa, että ystävyytemme ei kauaa säilynyt. Tunsin syvää halveksuntaa, niin pikkusieluista ihmistä kohtaan. Tietysti siitäkin kokemuksesta olisi voinut tehdä ongelman itselleen. Koin kuitenkin asian niin, että hänellä oli ongelma ei minulla. Kehoitankin ihmisiä rohkeasti hyväksymään itsensä sellaisena, kun on ja omasta erilaisuudestaan kannattaa olla ylpeä.
Otin tämän aiheeksi siksi, että itse olen 157cm pitkä ja se on joskus herättänyt keskustelua. Olen siis normaalipituinen, mutta lyhyemmästä päästä. Nykyään on tullut erittäin selvästi esiin, että ihmisten pitäisi olla niin kovin samanlaisia. Jos on pidempi, tai lyhempi, lihavampi tai laihempi, niin aina kummastellaan. Inhoan tällaista tasapäistämistä, ihmisen pitää olla oma persoona ja hyväksyä erilaisuus. Minulta on muutamia kertoja asiakkaat arasti kysyneet olenko kärsinyt omasta pituudestani. He ovat olleet äitejä, jotka ovat huolissaan, kun tyttärestä ei tulekkaan mallimittainen, vaan puolitoistametrinen. Ymmärrän toki, että äidit ovat monella tavalla huolissaan lapsistaan ja siitä ettei heitä ainakaan erilaisuuden vuoksi sorreta. Minulta saa asiasta kysyä, koska olen jo puolivuosisataa elänyt hyvää elämää tämän mittaisena.
En ole nuorempana millään tavoin tiedostanut olevani lyhyt, se ei missään nimessä ole ollut ongelma itselleni. Johtuen ehkä siitä, ettei se koskaan ollut ongelma kotonani. Meidän suku ei ole kovinkaan pitkiä kasvultaan. Omalla luokallani oli koulussa oikeasti lyhytkasvuinen 125cm pitkä ja fiksu ja napakka tyttö. Ehkä sekin toi suhteellisuuden tajua. Tosin kouluajoilta muista, että liikuntatuntien
pituusjärjestys oli jotenkin osoittelevaa. Jos pituus oli jollekin ongelma ei tuo pituusjärjestykseen meno ainakaan vähentynyt ongelmaa. Muistan myös, että eräs liikunanopettaja teki pilaa tästä lyhyt kasvuisesta tytöstä useampaan kertaan. Huomion vieläkin tämän ihmisen katukuvasta ja muistan ne tapaukset aina.
Yhdestäkään ihmisestä ei tule kaikkien ominaisuuksiensa suhteen täydellistä ja siksi nykyhetken ulkonäkökeskeisyys lisää ulkonäköongelmia todella paljon. Yleensä ihmiset tekevät itselleen ongelman jostain sellaisesta asiasta mikä ei ole ongelma ollenkaan. Kukaan muu ei edes pitäisi sitä ongelmana, mutta ihminen itse kiinnittää siihen ylenpalttista huomiota. Ihmisen omanarvontunto pitäisi kehittyä niin hyväksi, että on valmis hyväksymään itsensä sellaisena, kuin on. Itsetunto vaikuttaa todella paljon siihen miten myös hyväksytään toisten ihmisten erilaisuus. Itselläni oli alle parikymppisenä poikaystävä, joka oli ehkä hiukan keskimittaa pidempi. Hän häpesi minun lyhyyttäni, niin paljon ettei koskaan halunnut seisoa, tai kävellä vierelläni ettei muut huomaa pituuseroa. Voitte uskoa, että ystävyytemme ei kauaa säilynyt. Tunsin syvää halveksuntaa, niin pikkusieluista ihmistä kohtaan. Tietysti siitäkin kokemuksesta olisi voinut tehdä ongelman itselleen. Koin kuitenkin asian niin, että hänellä oli ongelma ei minulla. Kehoitankin ihmisiä rohkeasti hyväksymään itsensä sellaisena, kun on ja omasta erilaisuudestaan kannattaa olla ylpeä.
Kommentit
Lähetä kommentti