Olen tässä blogissani ottanut aiheeksi useaan kertaan ihmisen vanhenemisen. Nyt sain jutuistani mukavaa palautetta, kun eräs TV:n asiaohjelma pyysi minua keskustelemaan ikääntymisestä. He ottivat yhteyttä ihan näiden blogijuttujeni perusteella, koska ilmeisesti näkemykseni ja kokemukseni vanhuudesta on hieman erilainen. En sen enempää vielä tuosta ohjelmasta kerro, koska se on vasta keskusteluasteella. Sitten, kun asia varmistuu, niin saatte heti sen tietää.
Olen usein miettinyt omaa ja työntekijöitteni suhdetta vanhukseen asiakkaana. Nyt puhun ihmisistä, jota ovat kahdeksankymppisiä ja sen ylitse. Meidän yhteiskunnan rakenne alkaa olla sellainen, että kosketus eri sukupolvien välillä katoaa. Lapset eivät ole enää tekemisissä isovanhempiensa kanssa, tai muiden vanhusten. Olen huomannut sen puutteen myös Marin äitiyslomansijaisissa. Muutama nuori työntekijäni on suhtautunut vanhuksiin jopa vihamielisesti ihan vaan sen takia, että se on heistä outoa ja ennen kokematonta. He ovat pitäneet kummallisina vanhemman asiakkaan puheenaiheita, hitautta, tai lievää asioiden toistamista. Myös kuulo-ja näköaistin heikkenemistä ei ole ymmärretty.
Minulla ja Marilla on täysin erilainen ja luonteva suhde vanhuksiin. Uskon, että se johtuu lapsuuden perheestämme. Olemme kumpikin maalaistalosta kotoisin, jossa on asunut monta sukupolvea. Omassa kotitalossani asui äitini vanhemmat, pappani äiti ja vanhempisisar. Tuo pappani äiti oli syntynyt 1885 ja oli minulle suuri tuki-ja turva pienestä pitäen. Hän kuoli vasta, kun olin jo teini-ikäinen, niin pääsin hyvin perille hänen ajatusmaailmastaan ja elämänkokemuksestaan. Myös Marin kotona asui hänen isovanhempansa. Meille tuli jo lapsena luonteva suhde vanhuksiin ja opimme ymmärtämään ruumiilliset vanhuuden vaivat, mutta myös henkisen rikkauden ja kokemuksen. Uskon, että opimme kunnioittamaan vanhuksia konkreettisen kokemuksen kautta.
Itselläni on ollut aina yksi iso asikasryhmä ikäihmisiä. Kahdeksankymmentäluvulla, kun vielä tein paljon jalkahoitoja minulle kävi todella paljon sotaveteraaneja, sekä naisia, että miehiä. He olivat oppineet veteraanikuntoutuksissa käyttämään jalkahoitopalveluja. Heiltä opin todella paljon, moni halusi oikein kaataa minulle neuvoja omasta elämänkokemuksestaan. Kiinnyin moneen heistä todella paljon ja olen monta itkua itkenyt, kun heistä aika jätti.
Nykyään vanhuksista puhutaan riesana ja yhteiskunnan taakkana. Valitettaan miten paljon vanhushoito maksaa yhteiskunnalle ja surraan, suurten ikäluokkien vanhentumista. Suorastaan pelätään, että mitä tapahtuu, kun suuret ikäluokat vanhenee ja ovat kahdeksankympisiä. Sitä ei huomioida ollenkaan, että suurin osa kahdeksankymppisistä tulee toimeen omillaan, harrastaavat ja hoitavat itseään. He myös pönkittävät talouselämää ostokäyttäytymisellään. Oman yritykseni taloudelle kahdeksankymppiset ovat erittäin merkittävä tekijä. Vanhemman ihmisen ei tarvitse haikailla menettyä nuoruutta ja yrittää keinotekoisesti näyttää nuoremmalta. Ihminen voi hoitaa itseään ja ulkonäköään myös ilman plastiikkakirurgiaa ja botoxpiikkejä. Omissa asiakkaissani näen sen, että ulkonäkö on edelleen merkittäjä asia on ikä mikä hyvänsä. Se ei kuitenkaan tarkoita keinotekoisuutta, vaan omaa hyvinvoinnin hoitamista ja oman ikänsä hyväksymistä. Uskon myös, että ihmisen olisi helpompi hyväksyä vanhenemisensa, jos yhteiskunta hyväksyisi sen paremmin.
Olen usein miettinyt omaa ja työntekijöitteni suhdetta vanhukseen asiakkaana. Nyt puhun ihmisistä, jota ovat kahdeksankymppisiä ja sen ylitse. Meidän yhteiskunnan rakenne alkaa olla sellainen, että kosketus eri sukupolvien välillä katoaa. Lapset eivät ole enää tekemisissä isovanhempiensa kanssa, tai muiden vanhusten. Olen huomannut sen puutteen myös Marin äitiyslomansijaisissa. Muutama nuori työntekijäni on suhtautunut vanhuksiin jopa vihamielisesti ihan vaan sen takia, että se on heistä outoa ja ennen kokematonta. He ovat pitäneet kummallisina vanhemman asiakkaan puheenaiheita, hitautta, tai lievää asioiden toistamista. Myös kuulo-ja näköaistin heikkenemistä ei ole ymmärretty.
Minulla ja Marilla on täysin erilainen ja luonteva suhde vanhuksiin. Uskon, että se johtuu lapsuuden perheestämme. Olemme kumpikin maalaistalosta kotoisin, jossa on asunut monta sukupolvea. Omassa kotitalossani asui äitini vanhemmat, pappani äiti ja vanhempisisar. Tuo pappani äiti oli syntynyt 1885 ja oli minulle suuri tuki-ja turva pienestä pitäen. Hän kuoli vasta, kun olin jo teini-ikäinen, niin pääsin hyvin perille hänen ajatusmaailmastaan ja elämänkokemuksestaan. Myös Marin kotona asui hänen isovanhempansa. Meille tuli jo lapsena luonteva suhde vanhuksiin ja opimme ymmärtämään ruumiilliset vanhuuden vaivat, mutta myös henkisen rikkauden ja kokemuksen. Uskon, että opimme kunnioittamaan vanhuksia konkreettisen kokemuksen kautta.
Itselläni on ollut aina yksi iso asikasryhmä ikäihmisiä. Kahdeksankymmentäluvulla, kun vielä tein paljon jalkahoitoja minulle kävi todella paljon sotaveteraaneja, sekä naisia, että miehiä. He olivat oppineet veteraanikuntoutuksissa käyttämään jalkahoitopalveluja. Heiltä opin todella paljon, moni halusi oikein kaataa minulle neuvoja omasta elämänkokemuksestaan. Kiinnyin moneen heistä todella paljon ja olen monta itkua itkenyt, kun heistä aika jätti.
Nykyään vanhuksista puhutaan riesana ja yhteiskunnan taakkana. Valitettaan miten paljon vanhushoito maksaa yhteiskunnalle ja surraan, suurten ikäluokkien vanhentumista. Suorastaan pelätään, että mitä tapahtuu, kun suuret ikäluokat vanhenee ja ovat kahdeksankympisiä. Sitä ei huomioida ollenkaan, että suurin osa kahdeksankymppisistä tulee toimeen omillaan, harrastaavat ja hoitavat itseään. He myös pönkittävät talouselämää ostokäyttäytymisellään. Oman yritykseni taloudelle kahdeksankymppiset ovat erittäin merkittävä tekijä. Vanhemman ihmisen ei tarvitse haikailla menettyä nuoruutta ja yrittää keinotekoisesti näyttää nuoremmalta. Ihminen voi hoitaa itseään ja ulkonäköään myös ilman plastiikkakirurgiaa ja botoxpiikkejä. Omissa asiakkaissani näen sen, että ulkonäkö on edelleen merkittäjä asia on ikä mikä hyvänsä. Se ei kuitenkaan tarkoita keinotekoisuutta, vaan omaa hyvinvoinnin hoitamista ja oman ikänsä hyväksymistä. Uskon myös, että ihmisen olisi helpompi hyväksyä vanhenemisensa, jos yhteiskunta hyväksyisi sen paremmin.
Terveystieteiden tohtori Mäkisalo-Ropponen on oikealla asialla, vaikka Ilta-Sanomien toimittaja sitä väheksyykin jyrkällä vastakkainasettelullaan: "talousarvioesityksen ankaran valmistelutyön jälkeen hallitus joutuu tarttumaan uusiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, rakennemuutoksen sijasta polttopisteessä ovat rakennekynnet ja ripsipidennykset".
VastaaPoistaViittaan viime keskiviikon postauksiin. Kynsien ja ripsipidennysten lisäksi moni muukin kauneus- ja terveysalan toiminta tulee saattaa luvanvaraiseksi. Kukaan ei todellakaan tiedä miltä botoxilla tms. piikitetty iho näyttää 10 - 20 vuoden kuluttua monista muista "vippaskonsteista" puhumattakaan. /ms
Kiva, kun kerrotte mitä mediassa puhutaan kosmetologialasta. Olen ollut ihan uutispimennossa pari viikkoa, enkä ole huomannut tätä keskustelua ollenkaan. Ensin jäi lehdet lukematta Amerikan reissun takia ja nyt työviikko oli sen verran kiireinen etten kuullut, kuin radiouutisia.
VastaaPoistaTuo Mäkisalo-Ropposen esitys kuulostaa hyvältä, toivottavasti keskustelu jatkuu ja tuottaa tulosta. Suomen Kosmetologien Yhdistyshän ajaa kovasti sitä, että saisimme valvontaa omalle alallemme. Itse toivon sitä myös, mutta toivottavasti asiantuntevia kosmetologeja konsultoidaan ja kuunnellaan ettei mennä ojasta allikkoon. Suurin ongelma on alallamme oleva kouluttamaton väki. Koulutettu SKY-kosmetologi kyllä tietää rajansa, mutta kauneushoitoloita pitää vaan kasvava joukko ei ammattilaisia. Ikävää on myös, jos media nostaa esiin koko ammattikunnan epämääräisyyden ja mollaa myös koulutettua osaa kosmetologeista.
Itse voisin olla yhteydessä oman paikkakuntani kansanedustajiin, jotta heillä olisi oikeaa tietoa. Tätä Mäkisalo-Ropposta en tunne ollenkaan, hän on varmaan ihan muualta puolelta Suomea. Täytyy tutkia asiaa tarkemmin ja seurata mitä esityksestä syntyy. Kiva, jos lukijat viitsisivät kertoa kun näkevät jotain mielenkiintoista asiasta.
Inkeri