Tuli isää ikävä

 Tänä talvena on mielestäni ollut poikkeuksellisen hankalia ajokelejä ja olen moneen kertaan kironnut tuon lähes 30 km työmatkani. Voihan olla, että minusta on vanhetessa tullut entistä ärhäkämpi ja kiroan kaikki mikä ei toimi mieleni mukaan:).

Mahdottomat ajokelit

Myönnän auliisti, että en ole mikään formulakuski ja autoni on jo ikääntynyt ja jonkun mielestä vanha rämä. Kuitenkin se on minun hieno ranskalainen Esmeralda josta en luovu kuin pakon edessä. Myönnän myös sen, että niillä pikkuteillä missä liikun jumalan seläntakana neliveto olisi kovasana ja joskus myös tankki.

Koko syksyn oli monta kuukautta niin pimeää ja tuhruista ettei moottoritielläkään välillä nähnyt mitään. Harmittelin jo joulun tienoilla etten ole minään talvena kokenut näin huonoa näkyvyyttä viikkokaupalla. 

Tuo pakkasaika menikin ihan mukavasti, kun aamut oli jo valoisia ja Esmeralda on lämpimässä tallissa. 

Mutta viime viikon torstai ja perjantai aamu sai minut totaalisesti hermostumaan. 

Torstai yönä oli tullut niin paljon lunta, että se oli kapean kotitieni kinostanut täysin umpeen. Sen voin sanoa ettei meidän kyläteillä ole koskaan lumiongelmia ne tulevat eteen vasta täällä kaupungissa. Kotitieni hoidetaan esimerkillisesti ja se on aina hyvin aurattu. 

Paitsi torstaina kun lunta tuli niin paljon ettei ajurit kerinnyt perässä. Mielestäni ansaitsen jonkun kunniamerkin, että selvitin itseni kotitieltä isommille teille:). Siinä ei tiennyt oliko ratissa Vatanen vai Valtonen, kun en ole ikinä tehnyt niin paljon ajoliikkeitä, että pääsin noin 30-40 cm hangessa ja sain pidettyä auton liikkeessä ja vielä pysymään tiellä.

Suurin ongelma oli ettei tietä näkynyt ollenkaan vaan kaikki oli yhtenäistä valkoista peltoa. Menin ihan vanhasta muistista tien läpi. Seuraavana aamuna, kun katselin renkaitteni jälkiä olin ollut senttien päässä ojista. 

Viimeinen ponnistus on kotitieni loppuosa mistä käännytään isolle tielle. Siinä on jyrkkä ylämäki ja heti 90 asteen mutka ja pienestäkin virhe liikkeestä tipahtaa vastapäiseen syvään ojaan. Se on yleensä tyypillinen kohta missä autot kiskotaan ojasta pois.

Isäni eläessä minulla ei ollut keliongelmia

Tuota kotitietä kelatessani tuli pitkästä aikaa kiitollinen muistikuva isästäni. Hänen elinaikanaan en ikinä olisi joutunut ajamaan umpihankeen vaan hän veti traktorilla edelläni tietä auki, jos keli oli huono. Eikä minun tarvinnut hermoilla mistä saan apua, jos liipaisenkin ojaan. Nyt päässäni pyöri moneen kertaan kenelle kyläläiselle soitan, että auttaa minut ojasta pois jos sinne putoan. 

Isäni eläessä meillä oli aina yksi traktori jo lokakuusta asti lumiketjuissa, että oltiin valmiina lähtemään apuun, jos sitä kylällä tarvittiin. Minä jätin meille vielä yhden traktorin isäni kuoleman jälkeen ja se on serkullani käytössä, koska me emme sitä tarvitse. Toki tiedän, että sieltä olisin taatusti saanut apua ilomielin, mutta olisiko he olleet kotona. 

Jukkaa ei voi ajatellakaan traktorihommiin, kun hän ei ole niitä lapsesta asti tehnyt. 

Kun pääsin kaupunkiin kiittelin kyllä isääni pilvenreunalle, että en ehkä aikoinani ollut ymmärtänyt miten hyvää huolta hän ajamisestani piti. Jos olin jäänyt joskus pihaan kiinni hän jaksoi rauhallisesti neuvoa miten saan auton itse ajettua siitä pois.

Tästä tulee vielä mieleen yksi hiukan nolo keliongelma mikä tapahtui parikymmentävuotta sitten, kun pyysin poliisilta apua. Sinäkin aamuna oli kaaoksen omainen ajokeli ja koska tutuissani on niin monta poliisia tiesin, että heillä riittää työtä. Olin parkissa Hämeentien laidalla ja kävin hammaslääkärissä ja sillä aikaa oli aura vetänyt metrin kerroksen autoni viereen. 

Minulla ei ollut lapiota ja yritin epätoivoisesti vekslata autoa parkista pois. Kunnes sain nokan tielle ja sen jälkeen auto ei liikahtanutkaan. Olin siis lähes poikittain tien tukkeena eikä auto liikkunut enää mihinkään ja tiesin tarvitsevani lapion. 

Ensimmäisenä mieleeni tuli, että poliisien autovarustuksiin kuuluu aina lapio. Tiesin, että jos soitan suoraan tutummille ne haukkuu minun ajotaidon tyystin. Sitten keksin soittaa 112 ja kohteliaasti esitin, että jos lähin partio heittäisi minulle lapion niin palautan sen kyllä keskustan poliisilaitokselle heti päivällä. 

Pienen selittelyn jälkeen paikalle pyyhälsi kaksi riuskaa poliisia jotka ystävällisesti kaivoivat minut lumesta pois ja ajoivat auton tielle. Heille ei tullut kuuloonkaan, että olisin itse alkanut lapioimaan. Eli siinäkin taas oli loppu hyvin kaikki hyvin.