Luen juuri Pauli Marraksen kirjaa Rintamalääkärinä Kuoleman linjoilla ja kirja on kirjoitettu paljon sodan jälkeen eli vuonna 1968. Pauli Marras oli lääketieteenopintojensa loppusuoralla, kun talvisota alkoi 30.11-39. Hän kuitenkin joutui tekemään samaa, kuin valmiitkin lääkärit, koska lääkäreistä oli huutava pula. Marras oli sekä talvisodan, että jatkosodan etulinjassa JSP: n lääkärinä. JSP tarkoittaa Joukkosidontapaikkaa ja se oli ensimmäinen etappi haavoittuneelle matkalla rintamalta pois.
Olen hyvin kiinnostunut sotilaslääketieteestä muun sotahistorian ohella, koska oma pappani oli lääkintämiehenä kummassakin sodassa. Olen myös lukenut satoja kertoja sotilaiden ja upseerien näkemyksen, että JSP: ssä ei kukaan pysynyt järjissään tuntia kauempaa. Pappani vietti siellä viisi vuotta ja oli mielestäni pystynyt säilyttämään empaattisuutensa ja järkensäkin. Sotilaslääketieteestä Suomen oloissa on hyvin vähän saatavissa tietoa. Hennalan sotilaslääketieteenmuseo on auki, vain erityistilanteissa enkä ole onnistunut sinne pääsemään. Olen lukenut lukuisia lääkärien muistelmia kyseiseltä aikakaudelta, mutta tosi moni sivuuttaa sotavuodet muistelmissaan täysin. Ehkä ne ovat liian vaikeita muisteltavia.
Tämä Pauli Marraksen kirja on tietysti nykyään hiukan naivia luettavaa, mutta sodankuvaus on kuitenkin kammottavaa. Talvisodassa ei ollut oikeastaan yhtään mitään millä auttaa ja silti vaikeasti haavoittuneetkin pysyivät elossa. Morfiinia ilmeisesti oli riittävästi ja sillä saatiin edes kuolevat kivuttomiksi. Huumeita käytettiin lääkkeinä ihan suruttomasta. Kodeiinia pidettiin liian kalliina lääkkeenä armeijan käyttöön ja siksi esimerkiksi yskänlääkkeenä yleisesti oli heroiini. Jatkosodassa sitten saksalaisilta saatiin Pervitin nimistä ainetta, joka oli metamfetamiinia. Sitä sanottiin " saksalaiseksi marssipilleriksi" tai "höökipilleriksi". Se antoi kummasti lisää voimia ja lisäsi jaksamiskykyä. Ei siis ihme, että Suomessa oli todella paljon narkomaaneja sodan jälkeen.
Oman pappani kertomuksista on yksi jäänyt erityisesti mieleeni. Se vaivasi pappaani hänen vanhoilla päivillään kovasti. Hän korosti aina Geneven sopimuksen merkitystä ja sitä, että Punaisen Ristin on velvollisuus auttaa kaikkia. Näin siis suomalaisten lääkintämiesten tuli auttaa myös venäläisiä. Sen ymmärrän hyvin, että viholliset jäivät toiseksi ja ensin autettiin omia haavoittuneita. Lääkintämiehet joutuivat tekemään raakaa priorisointia taistelukentällä. Niitä ei autettu, kuin morfiinilla joilla ei ollut todennäköisyyttä selviytyä. Jonkun taistelun loputtua pappani oli ottanut hoitoonsa yhden venäläisen, joka oli haavoittunut jalkoihinsa. Olen ymmärtänyt niin, että yksi ja sama lääkintämies vastasi haavoittuneesta koko ajan, aina niin pitkälle, kun haavoittunut lähti sisämaahan sairaalaan. Jonkinlaista omahoitaja-ajattelua jo silloin.
Pappani kertoi hoitaneensa venäläistä jo muutaman päivän JSP:llä muiden haavoittuneiden ohella. Sitten haavoittuneita alettiin evakuoimaan sairaalajunaan ja pappani huolehti, että venäläinen pääsee myös mukaan, niin kuin Geneven sopimus edellytti. Kun vihdoinkin tuli vuoro kantaa venäläinen junaan, joku oli käynyt ampumassa hänelle kuulan ohimoon. Kyseessä oli käsiase ja niitä oli, vain upseereilla. Pappani oli erittäin katkera, että joku meidän armeijasta käyttäytyi näin. Hän katui ettei nostanut rikosta silloin esille. Oli kuitenkin, niin sekava tilanne ja jatkuvaa taistelua ettei aikaa ollut silloin pohtia, kuin sen hetken tehtävää.
Jälkikäteen voisin lohduttaa pappaani ettei miehen hengissäpysyminen olisi ollut kuitenkaan pitkäaikaista. Hän olisi varmasti saanut hoitoa Suomen kotirintaman sairaalassa ja selvinnyt hengissä hyvinkin sotavankeusaikansa. Sitten hänet olisi rauhanteossa palautettu Neuvostoliittoon, jossa Stalin tappoi kaikki sotavankina olleet. Hänen elämäntarinassa olisi jäänyt lyhyeksi joka tapauksessa.
Olen hyvin kiinnostunut sotilaslääketieteestä muun sotahistorian ohella, koska oma pappani oli lääkintämiehenä kummassakin sodassa. Olen myös lukenut satoja kertoja sotilaiden ja upseerien näkemyksen, että JSP: ssä ei kukaan pysynyt järjissään tuntia kauempaa. Pappani vietti siellä viisi vuotta ja oli mielestäni pystynyt säilyttämään empaattisuutensa ja järkensäkin. Sotilaslääketieteestä Suomen oloissa on hyvin vähän saatavissa tietoa. Hennalan sotilaslääketieteenmuseo on auki, vain erityistilanteissa enkä ole onnistunut sinne pääsemään. Olen lukenut lukuisia lääkärien muistelmia kyseiseltä aikakaudelta, mutta tosi moni sivuuttaa sotavuodet muistelmissaan täysin. Ehkä ne ovat liian vaikeita muisteltavia.
Tämä Pauli Marraksen kirja on tietysti nykyään hiukan naivia luettavaa, mutta sodankuvaus on kuitenkin kammottavaa. Talvisodassa ei ollut oikeastaan yhtään mitään millä auttaa ja silti vaikeasti haavoittuneetkin pysyivät elossa. Morfiinia ilmeisesti oli riittävästi ja sillä saatiin edes kuolevat kivuttomiksi. Huumeita käytettiin lääkkeinä ihan suruttomasta. Kodeiinia pidettiin liian kalliina lääkkeenä armeijan käyttöön ja siksi esimerkiksi yskänlääkkeenä yleisesti oli heroiini. Jatkosodassa sitten saksalaisilta saatiin Pervitin nimistä ainetta, joka oli metamfetamiinia. Sitä sanottiin " saksalaiseksi marssipilleriksi" tai "höökipilleriksi". Se antoi kummasti lisää voimia ja lisäsi jaksamiskykyä. Ei siis ihme, että Suomessa oli todella paljon narkomaaneja sodan jälkeen.
Oman pappani kertomuksista on yksi jäänyt erityisesti mieleeni. Se vaivasi pappaani hänen vanhoilla päivillään kovasti. Hän korosti aina Geneven sopimuksen merkitystä ja sitä, että Punaisen Ristin on velvollisuus auttaa kaikkia. Näin siis suomalaisten lääkintämiesten tuli auttaa myös venäläisiä. Sen ymmärrän hyvin, että viholliset jäivät toiseksi ja ensin autettiin omia haavoittuneita. Lääkintämiehet joutuivat tekemään raakaa priorisointia taistelukentällä. Niitä ei autettu, kuin morfiinilla joilla ei ollut todennäköisyyttä selviytyä. Jonkun taistelun loputtua pappani oli ottanut hoitoonsa yhden venäläisen, joka oli haavoittunut jalkoihinsa. Olen ymmärtänyt niin, että yksi ja sama lääkintämies vastasi haavoittuneesta koko ajan, aina niin pitkälle, kun haavoittunut lähti sisämaahan sairaalaan. Jonkinlaista omahoitaja-ajattelua jo silloin.
Pappani kertoi hoitaneensa venäläistä jo muutaman päivän JSP:llä muiden haavoittuneiden ohella. Sitten haavoittuneita alettiin evakuoimaan sairaalajunaan ja pappani huolehti, että venäläinen pääsee myös mukaan, niin kuin Geneven sopimus edellytti. Kun vihdoinkin tuli vuoro kantaa venäläinen junaan, joku oli käynyt ampumassa hänelle kuulan ohimoon. Kyseessä oli käsiase ja niitä oli, vain upseereilla. Pappani oli erittäin katkera, että joku meidän armeijasta käyttäytyi näin. Hän katui ettei nostanut rikosta silloin esille. Oli kuitenkin, niin sekava tilanne ja jatkuvaa taistelua ettei aikaa ollut silloin pohtia, kuin sen hetken tehtävää.
Jälkikäteen voisin lohduttaa pappaani ettei miehen hengissäpysyminen olisi ollut kuitenkaan pitkäaikaista. Hän olisi varmasti saanut hoitoa Suomen kotirintaman sairaalassa ja selvinnyt hengissä hyvinkin sotavankeusaikansa. Sitten hänet olisi rauhanteossa palautettu Neuvostoliittoon, jossa Stalin tappoi kaikki sotavankina olleet. Hänen elämäntarinassa olisi jäänyt lyhyeksi joka tapauksessa.
Aika kamalaa luettavaa. Kiitos kuitenkin näistä "sotajutuistasi". Oma isäni ehti jatkosodan viimeisiin vaiheisiin, mutta ei koskaan sodasta puhunnut. Nyt hän ja äitini on poistunut aikakirjoista ja en voi keneltäkään kysyä. Olen alkanut kiinnostua siitä mitä kaikkea isäninkin koki sotavuosina.
VastaaPoistaItse en jaksa historiaa lukea, mutta nämä lyhyet juttusi kyllä kiinnostaa. Kirjoita vaan lisää, kun se näyttää sinulle olevan selvää asiaa.
Kirsti
Kiva, että nämä sotajuttunikin kiinnostaa. Itselleni sotahistoriaharrastus on, niin suuri intohimo, että siitä on aivan pakko kirjoittaa. Harrastus on mukana jokapäiväisessä elämässä, koska käytän kaiken vapaa aikani siihen, tai lukemiseen yleensä.
PoistaInkeri
Asiani ei mitenkään liity tähän juttuun, mutta kysyisin ohjeita omaa ihoani varten.
VastaaPoistaOlen 31v. ja olen aika kuiva ihoinen ollut aina. Laihduin talven aikana yli kymmenen kiloa ja nyt olen ihan rusina. Tuntuu, että ihoni vanheni silmissä ja rypyt tuli esiin silmienkin ympärillä. Ostin jo tuon Multivitamin Power Recovery Masquen, mutta mitään muuta en ole Dermalogicalta käyttänyt. Asun myös sellaisella paikkakunnlla ettei täällä ole Dermalogica hoitolaa ja en ole edes löytänyt itselleni mieleistä kosmetologia. Haluaisin siis kokeilla kotikonstein, jos ihoni vielä virkistyisi. Mikä siis avuksi?
Aivan varmasti saat ihollesi apua ihan kotikonsteinkin. Olet myös vielä sen verran nuori, että ihosi kohentuu hyvällä hoidolla nopeastikin. Hienoa, että sinulla on jo naamio tehohoitoa varten. Sen kanssa olisi hyvä käyttää Multivitamin Thermofoliant kuorintaa ensin ja sitten tuo naamio yöksi vaikuttamaan. Tee tätä joka kolmas ilta.
VastaaPoistaSilmien ympärille Age Reversal Eye Complex on loistava apu, sitä käytetään yöksi ja nyt tarjouksessa olevan Multivitamin Power Firmin voit käyttää päivisin. Yöksi laita pesun jälkeen Overnight Repair Serum ja sen päälle Super Rich Repair voide. Päiväksi Dynamic Skin Recovery 30 sk suojaa, kosteuttaa ja kiinteyttää. Kolmen viikon käytön jälkeen ihosi on varmasti ainakin sen kymmenen vuotta nuorempi.
Inkeri