Sain juuri loppuun Laila Hirvisaaren kirjan Minä, Katariina. Todella moni tuttuni suositteli sitä lukemaan ja he kehuivat kirjaa. Minä en jostain syystä ole kovinkaan paljoa lukenut Hirvisaaren teoksia, vaikka historiallisista romaaneista pidänkin. Jonkun kolmiosaisen Sonja kirjasarjan luin aikoja sitten ja siitä kyllä pidin. Enemmän mieleeni on ollut esimerkiksi Kaari Utrion kirjat jotka kaikki vanhimmat olen lukenut. Viime aikoina ilmestyneet ovat tuntuneet hiukan vanhan toistolta.
Tästä Katariina kirjasta en kyllä pitänyt, mutta taitaa vika olla minussa. Minulla oli niin oma selkeä mielikuva Katariina Suuresta ja se näköjään erosi Hirvisaaren mielikuvasta aika paljon. Odotin myös, että kirja olisi mukaillut enemmän oikeita tapahtumia, nyt se tuntui vähän satukirjalta. Minulta taitaa olla ohitse romaanien aika koska en ole niitä aikoihin lukenut ja tämänkin luin vähän väkisin loppuun. Luen nykyään mieluummin ihan oikeita, tosiasioihin perustuvia historiateoksia, tai elämäkertoja ja muistelmia.
Olen ollut aina hyvin kiinnostunut Venäjän tsaareista ja Romanoveista. Katariina Suuri on yksi historian vaikutusvaltaisempia naisia ja olen jo aikoja sitten lukenut hänestä kaiken mitä käsiini olen saanut myös hänen itse kirjoittamansa elämäkerran. Harmi, että Hirvisaari tässäkin kirjassaan nosti päärooliin Katariinan miessuhteet ja lukuiset rakastajat. Siitähän ei loppujen lopuksi ole mitään varmuutta, että hän olisi ollut sellainen miestennielijä, kun legenda kertoo. On myös ikävää, että se ainoa Venäjän valtias, joka oli älykäs, sivistynyt ja kiinnostunut kansasta muistetaan, vaan miesjutuistaan. Ei kenenkään kuninkaan, tai keisarin naisista ole noussut sen kaltaista kohua, vaikka kaikilla mieshallitsijoilla oli lukuisia rakastajattaria, jalkavaimoja ja aviovaimojakin. Toisaalta Hirvisaari kuvaa Katariinaa ja hänen puolisoaan Pietari III:ta paljon inhimillisimmiksi, kuin minun käsitykseni heistä oli.
Hallitseva keisarinna Elisabet I oli suuriruhtinas ja Pietari III:nen täti ja hän otti Katariinan pojan Paavalin heti huomaansa, niin ettei Katariina koskaan saanut häntä tavata. Aikanaan Katariina II teki aivan samoin omalle miniälleen ja pojalleen. Perintöruhtinaat Aleksanteri ja Konstantin otettiin sumeilematta isoäitinsä hoiviin eikä hän muihin lapsen lapsiinsa kiinnittänyt mitään huomiota. Hirvisaaren kirjassa Katariina II oli lapsirakas ja hänellä oli kolme omaa lasta ja ystäviä ja jopa sisarpuoli. Missään todellisessa dokumentissa näin ei ollut, useammista lapsista, kuin Paavali kyllä vihjaillaan, mutta totuutta ei tiedetä. Muutenkin Katariina oli aikalaistensa yläluokan tavoin kylmä, itsekeskeinen ja intohimoisesti kiinni valassa. Kirjassa Pietari II on huvittava ja lähes säälittävä, mutta dokumenteista minulle on jäänyt käsitys, että hän oli mielipuolisuudessaan vaarallinen ja väkivaltainen. Hän pahoinpiteli palveluskuntaansa ja järjesti rottien hirttäjäisiä syyttäen niitä valtiopetoksesta.
Toisaalta tuo Hirvisaaren kirja herätti kyllä kiinnostuksen Pietarin kaupunkia kohtaan. Olen aikanaan käynyt Leningradissa marraskuun räntäsateessa jolloin se näytti kaikki ahdistavimmat puolensa. Olisi todella hienoa nähdä nuo palatsit, Pietarhovi ja Eremitaasi nykyään ja koko kaupunkihan on täynnä kulttuuria ja nähtävyyksiä.
Tästä Katariina kirjasta en kyllä pitänyt, mutta taitaa vika olla minussa. Minulla oli niin oma selkeä mielikuva Katariina Suuresta ja se näköjään erosi Hirvisaaren mielikuvasta aika paljon. Odotin myös, että kirja olisi mukaillut enemmän oikeita tapahtumia, nyt se tuntui vähän satukirjalta. Minulta taitaa olla ohitse romaanien aika koska en ole niitä aikoihin lukenut ja tämänkin luin vähän väkisin loppuun. Luen nykyään mieluummin ihan oikeita, tosiasioihin perustuvia historiateoksia, tai elämäkertoja ja muistelmia.
Olen ollut aina hyvin kiinnostunut Venäjän tsaareista ja Romanoveista. Katariina Suuri on yksi historian vaikutusvaltaisempia naisia ja olen jo aikoja sitten lukenut hänestä kaiken mitä käsiini olen saanut myös hänen itse kirjoittamansa elämäkerran. Harmi, että Hirvisaari tässäkin kirjassaan nosti päärooliin Katariinan miessuhteet ja lukuiset rakastajat. Siitähän ei loppujen lopuksi ole mitään varmuutta, että hän olisi ollut sellainen miestennielijä, kun legenda kertoo. On myös ikävää, että se ainoa Venäjän valtias, joka oli älykäs, sivistynyt ja kiinnostunut kansasta muistetaan, vaan miesjutuistaan. Ei kenenkään kuninkaan, tai keisarin naisista ole noussut sen kaltaista kohua, vaikka kaikilla mieshallitsijoilla oli lukuisia rakastajattaria, jalkavaimoja ja aviovaimojakin. Toisaalta Hirvisaari kuvaa Katariinaa ja hänen puolisoaan Pietari III:ta paljon inhimillisimmiksi, kuin minun käsitykseni heistä oli.
Hallitseva keisarinna Elisabet I oli suuriruhtinas ja Pietari III:nen täti ja hän otti Katariinan pojan Paavalin heti huomaansa, niin ettei Katariina koskaan saanut häntä tavata. Aikanaan Katariina II teki aivan samoin omalle miniälleen ja pojalleen. Perintöruhtinaat Aleksanteri ja Konstantin otettiin sumeilematta isoäitinsä hoiviin eikä hän muihin lapsen lapsiinsa kiinnittänyt mitään huomiota. Hirvisaaren kirjassa Katariina II oli lapsirakas ja hänellä oli kolme omaa lasta ja ystäviä ja jopa sisarpuoli. Missään todellisessa dokumentissa näin ei ollut, useammista lapsista, kuin Paavali kyllä vihjaillaan, mutta totuutta ei tiedetä. Muutenkin Katariina oli aikalaistensa yläluokan tavoin kylmä, itsekeskeinen ja intohimoisesti kiinni valassa. Kirjassa Pietari II on huvittava ja lähes säälittävä, mutta dokumenteista minulle on jäänyt käsitys, että hän oli mielipuolisuudessaan vaarallinen ja väkivaltainen. Hän pahoinpiteli palveluskuntaansa ja järjesti rottien hirttäjäisiä syyttäen niitä valtiopetoksesta.
Toisaalta tuo Hirvisaaren kirja herätti kyllä kiinnostuksen Pietarin kaupunkia kohtaan. Olen aikanaan käynyt Leningradissa marraskuun räntäsateessa jolloin se näytti kaikki ahdistavimmat puolensa. Olisi todella hienoa nähdä nuo palatsit, Pietarhovi ja Eremitaasi nykyään ja koko kaupunkihan on täynnä kulttuuria ja nähtävyyksiä.
Kommentit
Lähetä kommentti