Olen talven aikana jutellut monen asiakkaan ja ystäväni kanssa siitä miten paljon naiset vaativat itseltään. Moni kertoo, että hän kokee syyllisyyttä, jos ei ole saanut päivän aikana mitään aikaiseksi, vaikka kyse olisi vapaapäivästä.
Ole itsellesi armollinen
Ehkä tämä on ihan suomalaisten naisten kansallinen ominaisuus, että itseltä vaaditaan todella paljon. Tottahan se myös onkin, että monen naisen voimavarat ovat vähissä, kun pitää huolehtia lapset, koti ja työkuviot. Ymmärrän senkin, että ellei asiat muuten hoidu niin pakkohan ne on jonkun tehdä.
Kuitenkin se ettei edes jo eläkkeellä ollessaan tai vapaapäivänä saa syyllisyydeltä rauhaa ellei ole tehnyt mitään tuottavaa on minusta julmaa vaatimusta itseään kohtaan. Suurin vaatija on naisen sisäinen ääni eikä ulkopuoliset tekijät.
Tosin näin pääsiäisenpyhien aikana ihmettelen miten moni ikäiseni nainen ruokkii monta päivää koko perhettään. Aikuiset lapset tulevat kyläilemään ja tuovat perheensä tullessaan eivätkä osallistu itse millään tavalla pitojen järjestelyihin. Näin ulkopuolisen silmin näkisin, että silloin voisi kyllä jo itse sanoa ettei jaksa tehdä kaikkea yksin vaan muidenkin on osallistuttava.
En ole ollenkaan oikea ihminen neuvomaan miten kukakin elämänsä elää, mutta se on nyt särähtänyt korvaani, että oma sisäinen ääni aiheuttaa monelle stressiä ja henkistä huonoa oloa. Siitä kannattaisi opetella pois, koska kyllä ihmisen elämässä pitäisi olla tilaa myös luovalle laiskuudelle. Varsinkin silloin, jos on jo päivätyönsä tehnyt ja on ansaitulla eläkkeellä.
Kollaa kestää!
Olen yrittänyt luoda itselleni sellaisen elämäntavan mikä parhaiten tyydyttää minua. Varmaan kärsin itsekiin joskus nelikymppisenä siitä, että pitäisi aina tehdä jotain hyödyllistä. Nykyisin olen täysin unohtanut sellaiset asiat, että vapaa-aikana pitäisi saada jotain aikaan.
. Olen niin hurahtanut sotahistoriaharrastukseeni, että mitkään kotityöt eikä muutkaan velvollisuudet minua rassaa, kun intohimoni on uppoutua menneisyyden maailmaan. Voin aivan hyvin keskittyä kirjoihini ja dokumenteihim monta päivää, vaikka ikkunat ovat likaiset, tiskit täyttää altaat ja pölykoirat juoksee nurkissa.
Saan suuren tyydytyksen siitä, että oivallan jotain uutta ja oleellista päivän aikana lukemisistani. Esimerkiksi viime viikonloppuna ihan hurahdin, kun tajusin, että Aarne Juutilainen (1904-1976) ja Ilmari Juutilainen (1914-1999) ovat veljeksiä. Voin kuvitella, että lukija ajattelee ettei tuossa ole mitään järkeä. Tajuaahan sen nyt heti, kun miehillä on sama sukunimi niin he voivat olla veljeksiä.
Minäpä selitän tarkemmin ketä nämä herrat ovat. Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen oli luutnantti joka sanoi Kollaajoen rintamalla vuonna 1940 tämän kuuluisan lauseen, että kyllä Kollaa kestää. Hän oli kuuluisa upseeri ja hyvin värikäs persoona. Hän oli ollut muukalaislegioonassa ja sotinut Marokossa ja siitä tuli tuo lempinimi. Velimies Ilmari oli Suomen paras ”hävittäjä-ässä” jatkosodassa ja hän voitti 94 ilmataistelua. Ilmeisesti hän oli toisen maailmansodan paras lentäjä joka ei ollut saksalainen. Ilmari Juutilainen oli kaksinkertainen Mannerheim ristin ritari ja vain neljä on saanut tuon ansion kahteen kertaan.
Olen lukenut heistä vuosikymmenet enkä koskaan ennen ollut tajunut heidän olevan veljeksiä. Sinänsä sillä ei ole mitään merkitystä sotahistorian eikä minkään muunkaan kannalta, mutta ihmettelen miten se on voinut mennä minulta ohitse.
Tämä oivallus vahvisti sitä, että kyllä minun pitää lukea enemmän ja perehtyä aiheeseen tarkemmin kun noin ilmiselvä asia on minulta jäänyt huomaamatta. Koin suurta tyydytystä, että opin jotain sellaista uutta joka minun olisi pitänyt tietää jo ainakin kolmekymmentävuotta sitten, vaikka tällä oivalluksella ei ole mitään merkitystä kenenkään muun mielestä.
Koen niin suurta tyydytystä harrastuksestani ettei päähäni mahdu kotityöt tai muut syyllistämiset. Muillakin olisi hyvä olla harrastus joka on niin suuri intohimo, että se tyhjentää pään kaikista muista ajatuksista.
Hyvää pääsiäistä!
Kommentit
Lähetä kommentti