Löysin antikvariaatista hyvin mielenkiintoisen kirja. Se oli Joan Haslipin kirjoittama Keisarinnan yksinäisyys. Sotahistorian lisäksi muukin historia kiinnostaa minua kovasti ja tuo kirja oli erinomainen kuvaus 1800-luvun loppupuolen Euroopan tapahtumista. Ennen kaikkea se oli hyvä kuvaus miten iloisesta, kuusitoistavuotiaasta luonnonlapsesta tulee neuroottinen, itsekeskeinen keisarinna.
Tämä Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet eli Sisi, tai Sissi niin kuin me hänet tunnemme, on jäänyt historian kirjoihin paremmin, kuin yleensä naiset. Syynä siihen on ilmeisesti hänen poikkeuksellinen kauneutensa ja erikoinen jatkuva matkustelu. Baijerin ruhtinassukuun kuuluvan Elisabetin ja Itävalta-Unkarin keisari Frans Joosefin avioliitto oli rakkausavioliitto mikä oli hyvin poikkeuksellista sen ajan kuningashuoneissa. Elisabet ja Frans Joosef olivat serkuksia, koska heidän äitinsä olivat sisarukset, se taas oli hyvin tyypillistä valtaapitävien keskuudessa. Siksi heidän joukossaan esiintyikin tavallista enemmän mielisairauksia, koska serkkuavioliittoja oli suosittu vuosisatojen ajan. Elisabet kuului Wittelsbachin sukuun, joka oli kuuluisa erikoisista persoonoista ja monista mieleltään sairastuneista sukulaisista. Alunperin oli tarkoitus naittaa Frans Joosefille Elisabetin vanhin sisar Helene, mutta kun Frans Joosef näki Elisabetin hän rakastui lopuksi elämäänsä.
Aluksi siis kaikki näytti hyvältä, pariskunta oli syvästi rakastunut ja Elisabet oli mieleinen miniä tädilleen arkkiherttuatar Sophielle. Lapsiakin syntyi ja kolmas lapsi oli poika eli valtakunnalla oli kruununperijä minkä synnyttäminen olikin keisarinnan tärkein velvollisuus. Jotain kuitenkin alkoi menemään pieleen ja Elisabet alkoi inhoamaan anoppiaan ja ahdistui syvästi hovin tavoista ja jatkuvasta esillä olosta. Hänestä tuli koko ajan epäluuloisempi, oikukkaampi ja hermostuneempi. Lukemassani kirjassa spekuloitiin sillä mahdollisuudella, että Elisabetin mielenterveys petti sukuperimästä johtuen, koska hän järkyttyi Fans Joosefin uskottomuudesta. Toisaalta tästä ei ole mitään todisteita, koska keisari kohteli vaimoaan erittäin rakastavasti ja ymmärtäväisesti koko elämänsä. Ehkä kuitenkin Elisabetin hankala luonne ajoi keisarin etsimään huveja muualtakin ja ilmeisesti tartutti Elisabetiin sukupuolitaudin. Kyllähän siitä tietysti järkyttyisi kuka tahansa varsinkin, kun niihin aikoihin ei oikein lääkkeitä ollut. Joka tapauksessa Elisabetin suhde mieheensä viileni ja hän sairastui vakavasti. Elisabet jätti lapsensa, miehensä ja hovielämän ja lähti hoitamaan terveyttään Madeiralle.
Sen lähdön jälkeen hän ei enää koskaan oikein asettunut aloilleen, vaan yli nelikymmentävuotisen avioliittonsa ajan hän seilasi pitkin poikin Eurooppaa. Hän oli ilmeisen itsekeskeinen ja hysteerisyyteen taipuvainen eikä juurikaan välittänyt velvollisuuksistaan. Unkariin hän mieltyi ja eniten viettikin perheensä kanssa aikaa Budapestin linnassa. Elisabet kuitenkin myönsi suoraan inhoavansa raskautta ja pieniä vauvoja eikä hänen suhteet lapsiinsa ollut mitenkään lämpimät. Nuorimpaan tyttäreensä hän jossain vaiheessa ripustautui, niin ettei tytär oikein saanut koskaan omaa elämäänsä. Lopullisesti Elisabetin elämänhalu katosi, kun kruunuprinssi Rudolf teki kolmikymppisenä itsemurhan rakastajattarensa kanssa. Rudolf oli myös sukuperimänä tulleen synkkämielisyyden uhri. Elisabet eli vielä yhdeksän vuotta poikansa kuoleman jälkeen, mutta hän ei enää koskaan luopunut surupuvustaan. Elisabet kuoli keisarikunnan vastustajan puukoniskuun oikeastaan vahingossa. Hänen murhaajalleen oli aivan sama kuka uhriksi joutui, kunhan se oli tarpeeksi korkea-arvoinen kuninkaallinen. Elisabet joutui sopivasti hänen eteensä.
Kirja antoi hyvin ärsyttävän kuvan tästä keisarinnasta, joka on ollut romanttisten elokuvien ja musikaalien aihe. Toisaalta tuli mieleen, että jos siihen aikaan olisi ollut mielialalääkitystä Elisabet olisi varmaan siitä hyötynyt. Masennustaipumukselleenhan hän ei mitään voinnut, mutta sen lisäksi hän oli ilmeisen itsekeskeinen ja häiriintynyt persoona.
Tämä Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet eli Sisi, tai Sissi niin kuin me hänet tunnemme, on jäänyt historian kirjoihin paremmin, kuin yleensä naiset. Syynä siihen on ilmeisesti hänen poikkeuksellinen kauneutensa ja erikoinen jatkuva matkustelu. Baijerin ruhtinassukuun kuuluvan Elisabetin ja Itävalta-Unkarin keisari Frans Joosefin avioliitto oli rakkausavioliitto mikä oli hyvin poikkeuksellista sen ajan kuningashuoneissa. Elisabet ja Frans Joosef olivat serkuksia, koska heidän äitinsä olivat sisarukset, se taas oli hyvin tyypillistä valtaapitävien keskuudessa. Siksi heidän joukossaan esiintyikin tavallista enemmän mielisairauksia, koska serkkuavioliittoja oli suosittu vuosisatojen ajan. Elisabet kuului Wittelsbachin sukuun, joka oli kuuluisa erikoisista persoonoista ja monista mieleltään sairastuneista sukulaisista. Alunperin oli tarkoitus naittaa Frans Joosefille Elisabetin vanhin sisar Helene, mutta kun Frans Joosef näki Elisabetin hän rakastui lopuksi elämäänsä.
Aluksi siis kaikki näytti hyvältä, pariskunta oli syvästi rakastunut ja Elisabet oli mieleinen miniä tädilleen arkkiherttuatar Sophielle. Lapsiakin syntyi ja kolmas lapsi oli poika eli valtakunnalla oli kruununperijä minkä synnyttäminen olikin keisarinnan tärkein velvollisuus. Jotain kuitenkin alkoi menemään pieleen ja Elisabet alkoi inhoamaan anoppiaan ja ahdistui syvästi hovin tavoista ja jatkuvasta esillä olosta. Hänestä tuli koko ajan epäluuloisempi, oikukkaampi ja hermostuneempi. Lukemassani kirjassa spekuloitiin sillä mahdollisuudella, että Elisabetin mielenterveys petti sukuperimästä johtuen, koska hän järkyttyi Fans Joosefin uskottomuudesta. Toisaalta tästä ei ole mitään todisteita, koska keisari kohteli vaimoaan erittäin rakastavasti ja ymmärtäväisesti koko elämänsä. Ehkä kuitenkin Elisabetin hankala luonne ajoi keisarin etsimään huveja muualtakin ja ilmeisesti tartutti Elisabetiin sukupuolitaudin. Kyllähän siitä tietysti järkyttyisi kuka tahansa varsinkin, kun niihin aikoihin ei oikein lääkkeitä ollut. Joka tapauksessa Elisabetin suhde mieheensä viileni ja hän sairastui vakavasti. Elisabet jätti lapsensa, miehensä ja hovielämän ja lähti hoitamaan terveyttään Madeiralle.
Sen lähdön jälkeen hän ei enää koskaan oikein asettunut aloilleen, vaan yli nelikymmentävuotisen avioliittonsa ajan hän seilasi pitkin poikin Eurooppaa. Hän oli ilmeisen itsekeskeinen ja hysteerisyyteen taipuvainen eikä juurikaan välittänyt velvollisuuksistaan. Unkariin hän mieltyi ja eniten viettikin perheensä kanssa aikaa Budapestin linnassa. Elisabet kuitenkin myönsi suoraan inhoavansa raskautta ja pieniä vauvoja eikä hänen suhteet lapsiinsa ollut mitenkään lämpimät. Nuorimpaan tyttäreensä hän jossain vaiheessa ripustautui, niin ettei tytär oikein saanut koskaan omaa elämäänsä. Lopullisesti Elisabetin elämänhalu katosi, kun kruunuprinssi Rudolf teki kolmikymppisenä itsemurhan rakastajattarensa kanssa. Rudolf oli myös sukuperimänä tulleen synkkämielisyyden uhri. Elisabet eli vielä yhdeksän vuotta poikansa kuoleman jälkeen, mutta hän ei enää koskaan luopunut surupuvustaan. Elisabet kuoli keisarikunnan vastustajan puukoniskuun oikeastaan vahingossa. Hänen murhaajalleen oli aivan sama kuka uhriksi joutui, kunhan se oli tarpeeksi korkea-arvoinen kuninkaallinen. Elisabet joutui sopivasti hänen eteensä.
Kirja antoi hyvin ärsyttävän kuvan tästä keisarinnasta, joka on ollut romanttisten elokuvien ja musikaalien aihe. Toisaalta tuli mieleen, että jos siihen aikaan olisi ollut mielialalääkitystä Elisabet olisi varmaan siitä hyötynyt. Masennustaipumukselleenhan hän ei mitään voinnut, mutta sen lisäksi hän oli ilmeisen itsekeskeinen ja häiriintynyt persoona.
Kommentit
Lähetä kommentti