Muistopäivä

 Kävimme perjantai-iltana katsomassa Kansallisteatterissa Muistopäivä nimisen näytelmän ja siitä jä hyvin ristiriitainen olotila. Tiesin jo mennessäni, että näytelmän aihe on rankka ja se saattaa jäädä vaivaamaan mieltä pitkäksikin aikaa.

Järkyttäviä ihmiskohtaloita

Muitopäivähän oli esitys mikä oli tehty historijoitsija Aleksi Mainion tutkimuksesta mitä tapahtui niille noin kolmellekymmenelle tuhannelle suomalaiselle jotka lähtivät Neuvostoliittoon vuosina 1917-1962. Olen seurannut tutkimuksen edistymistä hyvin tarkkaan ja luen kaiken mitä siitä olen selville saanut.

Aihe kiinnosti minua jo nuoresta pitäen, vaikka joskus 1970-80-luvuilla aihe oli vaiettu eikä siitä saanut puhua.

Epäilin itsekin oliko joku isäni suvusta joka oli vahvasti kommunistimielinen lähtenyt joku Neuvostoliittoon, mutta mitään tällaista ei ole selvinnyt. Olisin suorastaan toivonut, että minullakin olisi ollut joku omakohtainen syy paneutua näihin Neuvostoliittoon lähteneisiin.

Aleksi Mainion tutkimusprojekti tehtiin vuosina 2020-2025 ja onneksi vielä alkuvuosina Venäjän arkistot olivat auki. Sitten vuoden 2022 hyökkäyssodan alettua kaikki yhteistyö katkesi.

Näistä Neuvostoliittoon lähteneistä suurin osa kuoli nälkään, kovaan elämään vankileireillä ja suuri määrä ammuttiin Stalinin vainoissa. Olisin odottanut tuosta Muistopäivä-näytelmästä enemmän selkeää dokumenttiä joissa olisi kerrottu ihmisten tarinoita.

Nyt näytelmän ahdistava tunnelma jäi päällinmäiseksi kokemukseksi. Yhteenkään näyttämön ihmiseen ei tutustuttu vaan ainoastaan heidän raskas nälän ja pelon sumentama matka vankileiriltä vankileirille näytettiin. 

Se oli kyllä tuotu esiin hienoin tehokeinoin, mutta odotin jotain muuta. Toisaalta näytelmän intensiivinen onnettomuuden ja pelon tunnelma jää jäytämään minua pitkään. En suosittele näytelmää niille jotka ovat hyvin herkkiä. Siitä jäi minullekin päälle alakuloinen ja ahdistunut olotila. 

Ketä nämä Neuvostoliittoon lähtijät oli

Neuvostoliittoon lähtijöitä oli ainakin kolmea eri tyyppiä. Ensimmäiset lähtijät olivat 1918 punaiset jotka sisällissodan häviön myötä olivat pakoitettu lähtemään karkuun Neuvostoliittoon. Sen aallon mukana meni paljon suomalaisia älykköjä, tiedemiehiä ja politiikkoja. Kansanedustajia lähti kymmeniä ja muuta punaisten johtajistoa. 

Toinen ryhmä oli yksittäisiä loikkareita jotka halusivat leveämpää leipää ja heidän olosuhteet Suomessa oli erittäin kurjat. Yleensä he olivat hyvin nuoria 15-30-vuotiaita joita ajoi myös seikkailun halu. Suurin osa oli aivopesun uhri, kun kommunistit kulkivat ympäri Suomea käännyttämässä työväkeä Neuvostoliiton puolelle. 

Moni luuli lähtevänsä työläisen paratiisiin jossa ei tarvinnut enää nähdä nälkää. Suurin osa näistä lähtijöistä joutui heti vangituksi ja koviin kuulusteluihin, koska Neuvostoliitossa kaikkia epäiltiin vakoilijoiksi ja vieraan vallan agenteiksi.

Kolmas ryhmä oli 1920-1930-luvulla Neuvostoliittoon tulleet Amerikan ja Kanadan suomalaiset. Maailmassa oli menossa 30-luvun lama ja työtä ja ruokaa ei ollut kenelläkään. Moni heistäkin kuvitteli Neuvostoliittoa kultamaaksi jossa työläinen pärjäsi hyvin. 

Heille pettymys oli varmasti suurin, koska he olivat jo nähneet Amerikan hyvän elämän. Amerikan suomalaiset ehtivätkin 1930-luvulla rakentamaan jo hyvin toimivia kolhooseja ja olisivat kovalla työnteolla ehkä saaneetkin hyvän elämän. 

Sitten tuli Stalinin vainot ja kaikki ulkomaalaiset olivat epäilyttäviä. Suuri osa suomalaisista teloitettiin 1938-1939 ja perheet hajosivat ja lapset joutuivat lastenkotiin. Paljon teloituksista säästyneistä suomalaisista kuoli nälkään ja tauteihin vankileireillä. Tarina on hyvin karu ja siinä moni hyvä ihminen murhattiin parhaassa iässään kolmekymppisenä.