Olen joskus kertonutkin, että minulla on omat suosikkini ja inhokkini Suomen sodan aikaisessa kenraalikunnassa. Yksi suosikeistani on Taavetti "pappa" Laatikainen.
Jo hänen lempinimensä Pappa, kertoo, että kyseessä on aika leppoisa mies. Hän on ainoa kenraaleista joka yleensä hymyilee valokuvissa. Taavetti Laatikainen oli jo valmis filosofianmaisteri, kun hän jo lähes kolmikymppisenä lähti jääkärikoulutukseen Saksaan. Se onkin syy hänen lempinimeensä, että hän oli reilu kymmenenvuotta vanhempi, kuin muut jääkärit.
Laatikaisen oli oikeastaan pakko lähteä Saksaan, koska hän joutui Suomessa santarmien silmätikuksi. Hän oli opettajana Porissa, ja puolusti omia oppilaitaan santarmeja vastaan, ja sitähän ei Venäjän vallan alla suvaittu. Oli parempi lähteä, omien oppilaidensa perään Saksaan.
Rauhan aikana hän oli pedagogisissa tehtävissä armeijassa, opettaminen oli hänelle synnyinlahja. Kun sotatoimet alkoi hän oli koko ajan Karjalan kannaksella, eri Armeijakuntien johdossa. Hänen oma poikansa kaatui 1942 taisteluissa.
Laatikainen oli miehiensä keskuudessa erittäin pidetty, hän jaksoi säilyttää hyväntuulisuutensa, ja huumorintajunsa pahoissakin paikoissa. Sodan lopussa pahoja paikkoja todellakin oli. Suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944, Laatikaisen joukot perääntyi VT- asemaan, mutta sekään ei riittänyt, vaan perääntyminen jatkui VKT-asemaan saakka, jossa vasta saatiin perääntyminen pysähtymään.
Taavetti Laatikainen oli myös Mannerheim Ristin Ritari. Valitettavasti, hänestä ei ole ollenkaan kirjoitettu niin paljoa, kuin monista muista, äänekkäämmistä kenraaleista. Yritän kuitenkin kerätä vielä lisää tietoa hänestä, koska hänen leppoisuutensa viehättää.
Laatikaisen "leppoisuuden" hintana olivat kaatuneet suomalaiset sotilaat. Jos pappa olisi suhtautunut vähemmän "leppoisasti" suurhyökkäyksen merkkeihin, olisi muutamakin suomalainen sota-ajan lapsi saanut nähdä vielä isänsä elossa. Kannattaa tutustua venäläisten läpimurtohyökkäyksen historiaan kesäkuussa 1944 ja IV AKE:n toimintaan noin aikoina.
VastaaPoista