Hiljattain ilmestyi sotahistorioitsija Lasse Laaksosen kirja Tempperamenttia! Sotilasylijohdon tunnehistoria. Kirja on aivan loistava tutkimus siitä millaiset luonteenlaadut oli Suomen arvostetuimmilla sotilasjohtajilla.
Kaikilla on tunteita
Joku voi ihmetellä miten viitsin lukea aina uudestaan ja uudestaan tapahtumista mistä on kohta lähes satavuotta. Kaikki talvi-jatkosodan kenraalit ovat olleet kuolleena jo kymmeniä vuosia. En osaa selittää sitä miksi niistä kiinnostun, mutta koen suurta mielihyvää, kun pääsen lukemaan näistä ihmisistä. Jo heti aloittaessani tämän Lasse Laaksosen kirjan tunsin kuinka olin kuin palannut ystävien joukkoon tai ihan kuin olisin tutkinut omaa sukuani. Niin tuttuja nuo Suomen kenraalit minulle ovat ja olin myös mielissäni, kun kirjassa kutsuttiin esimerkiksi kenraali Lauri Malbergia Malaksi tai joskus Lalliksi. Näillä lempinimillä minäkin Malbergin tunnen. Nuo Suomen sotavuodet ja silloin eläneet ihmiset ovat minulle ihan oma maailma ja uppoan sinne täysin ja siinä unohtuu muut surut ja murheet.
Tiedostan kyllä, että todella harva näin kokee enkä valitettavasti tunne ketään muuta jota kiinnostaisi yhtä paljon suomen sotien henkilöhistoria. Olisi kiva tavata joskus ihminen joka olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin.Minun kiinnostukseni ei ole pelkästään historian tietoja vaan uppoudun siihen maailmaan kokonaan.
Sotahistorioitsija Lasse Laaksonen on suuri ihailuni kohde ja varsinkin nykyään, kun olen hyvin pettynyt sotahistorioitsija Teemu Keskisarjaan joka on nyt ryvettänyt itsensä politiikassa. Lasse Laaksonen on tehnyt suuren työn, kun hän on tutkinut sotilasylijohdon keskinäisiä välejä ja johtosuhteita talvi-ja jatkosodassa. Muissa sotahistoriatutkimuksissa tätä aihetta vaan sivutaan, mutta annetaan ymmärtää heidän olevan konstikkaita persoonallisuuksia. Laaksonen on tutkinut myös päämajan henkilösuhteita aikaisemmassa kirjassaan ja tämä juuri ilmestynyt kirja on hyvä jatko sille.
Suomen ylin sotilasjohto niin kuin koko armeijakin joutui niin äärirajoilleen tuona viitenä sotavuotena ettei ollut ihme, että heidän hermonsa välillä pettivät ja suusta tuli mitä sattui. Tämä kirja pistää miettimään miten ihmeessä Mannerheim pysyi koossa ja järjissään, kun vielä ikämiehenä joutui tällaiseen pyöritykseen. Mannerheimin piti koko ajan tukea rintamalla olevaa sodanjohtoa, että he pystyivät työhönsä. Kuitenkin kenraalit olivat sen verran hankalia persoonoita, että heidän kanssa ei ollut helppo tulla toimeen.
Kenraalit olivat vahvoja persoonia
Suurin osa talvi-ja jatkosodan kenraaleista oli jääkäreitä eli heillä oli yhteinen tausta jo nuoruudessaan. Jääkärit olivat miehiä jotka lähtivät Saksaan sotilaskoulutukseen 1915-1917, kun Suomi oli vielä Venäjän vallan alla. He siis lähtivät salaa laittomaan koulutukseen jonka avulla haluttiin muodostaa tulevaisuudessa itsenäisen Suomen armeija. Kaikki tuossa suunnitelmassa toimi ja Suomesta tuli itsenäinen ja meillä oli hyvin koulutetut miehet pohjana omalle armeijalle. Jo nuorukaisina nämä miehet ovat olleet harvinaisen rohkeita, kun parikymppisenä lähtivät täysin tuntemattomaan. Kiinni jäädessä he olisivat voineet saada jopa kuoleman tuomion.
Talvisodan alkaessa vuonna 1939 nuo miehet olivat noin 42-52 vuotiaita ja suurin osa oli palvellut Suomen armeijassa koko ikänsä. Suomen kenraaleista vain harva oli ilman tätä jääkäritaustaa, mutta esimerkki sellaisesta oli päämajan päämajoitusmestari kenraali Aksel Airo.
Nämä jääkärikenraalit tunsivat toisensa jo nuoruudessa ja heidän ystävyydet ja antipatiat olivat muodostuneet jo aikoja sitten. Aika montaa kenraalia Lasse Laaksonen kuvailee sanalla koleerinen mikä tarkoittaa äkkipikaista, kiivasta, raivoisaa, energistä ja aikaansaavaa. Eniten näitä arvioita on saanut kenraali Paavo Talvela jota minä olen aina inhonnut. Hän oli röyhkeä, itsetietoinen pyrkyri joka haukkui alaisiaan sumeilematta ja sai äkkinäisiä raivokohtauksia joita ei koskaan pyytänyt anteeksi.
Ennen sodan syttymistä Talvela oli hyvissä väleissä Mannerheimin kanssa, mutta myöhemmin Mannerheim kyllästyi Talvelaan joka kuormitti päämajaa ja jo iäkästä ylipäällikköä jatkuvilla vaatimuksillaan. Päästäkseen eroon Talvelasta Mannerheim määräsi hänen Berliiniin sotilasasiamieheksi.
Toinen hankala tyyppi oli Hjalmar Siilasvuo joka johti Lapin rintamaa yhdessä saksalaisten kanssa. Siilasvuo ei oikein tullut kenenkään kanssa toimeen ja myös saksalaiset kokivat yhteistyön hankalaksi. Siilasvuolla oli myös muita terveysongelmia jotka varmaan lisäsivät hänen kärtyisyyttään. Hjalmar Siilasvuo kuoli aivoinfarktiin 1948 ja hän oli silloin vain 56-vuotias. Siilasvuon sanotaan kuolleen raivokohtauksen aiheuttamaan aivoinfarktiin.
Näille kenraaleille oli hyvin tyypillistä, että he kuolivat jo nuorena melkein heti sodan jälkeen eli vain noin viisikymppisinä. Alkoholi oli monelle hyvin tyypillinen ongelma ja yksi vakavasti alkoholisoitunut kenraali oli Lauri Malberg eli Mala ja hän johti Suojeluskuntaa jo 1920-luvulta lähtien. Malberg poikkesi muista jääkärikenraaleista siinä, että hän oli sovitteleva, huumorintajuinen ja pidetty ihminen.
Alkoholismi oli kuitenkin niin vakava, että jo Mannerhein itse puuttui siihen ja passitti Malbergin heti sodan jälkeen kolmen kuukauden hoitojaksolle sairaalaan. Juopottelu oli niin tyypillistä Suomen armeijassa ettei siihen juurikaan puututtu, jos ihminen hoiti tehtävänsä edes jotenkuten. Tietysti Suomella oli niin huutava puute koulutetuista johtajista ettei ollut varaa heitä erottaa.
Ainoastaan kenraali Kurt Wallenius erotettiin armeijasta juopottelun takia heti talvisodan loputtua eikä hän päässyt osallistumaan jatkosotaan, vaikka kuinka sitä pyysi. Väitetään, että Wallenius oli talvisodan viimeiset kaksi viikkoa niin humalassa ettei kyennyt tekemään työtään ollenkaan. Myös Wallenius oli pidetty ja huumorintajuinen kulttuuripersoona joka elätti itsensä myöhemmin kirjailijana ja toimittajana.
Aika harvaa kuuluisuutta saanutta sotajohtajaa on kehuttu miellyttäväksi ihmiseksi vaan yleensä heidän luonteenpiirteensä oli hankalia. Ehkä tuo poikkeuksellinen ja hyvin rankka työ vaati poikkeuksellisia luonteenpiirteitä.
Oikeastaan päämajan everstiluutnatti ja Mannerheimin oikeakäsi Valo Nihtilä oli ainoita sotilasjohtajia jota aina on kehuttu rauhalliseksi ja sopuisaksi mieheksi joka ei juurikaan käyttänyt alkoholia. Valo Nihtilä on ollut minulle aina idoli ja hänhän on meidän Valtsun kaima. Arvostan Valo Nihtilää suuresti, koska hän organisoi oman henkensä uhalla asekätkennän sodan jälkeen. Siksi halusin nimittää meidän kissan hänen mukaansa.
Vasta nyt, kun Ukrainan sota on alkanut ja Venäjän todellinen pahuus on paljastunut Valo Nihtiläkin on saanut itselleen kuuluvaa kunniaa ja hyväksyntää. Silloin, kun Valtsu ja Jösse tuli meille vuonna 2007 kukaan ei tiennyt kuka oli Valo Nihtilä.
Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt valitsemaan idolini jo silloin, kun muut ei asiasta vielä tienneet. Paras kunnianosoitus mitä voin tehdä on nimetä kissani tällaisen henkilön kaimaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti