Viime aikoina lehdissä on ollut ihan kamalia tarinoita eläinten kohtelusta. Ihmiset ovat aivan petoja. Kerran koettuaan jotain pahaa eläin menettää luottamuksensa ihmiseen lopuksi ikää. Olen itse tämän kokenut, koska olemme yrittäneet rakentaa Jösse kissamme luottamusta jo kolme vuotta.
Kolme vuotta sitten haimme kissaveljekset Jössen ja Valtsun Kissakoti Kattilasta. Ne olivat silloin "teinipoikia" noin 4-5 kk vanhoja. Heidän elämän tarinaansa ei tiedetä, miten olivatkin pysyneet yhdessä siihen saakka. Valtsu oli selviytynyt menneisyydestään hyvin, se oli jo heti meille tullessaan rohkea ja utelias. Jösse parka olikin sitten ihan toista maata. Olimme tietenkin siihen varautuneetkin, että kun kissat tulee vaikeista oloista saattaa mennä jopa vuosia, ennen kuin pelot unohtuu.
Jösse istui, tai oikeammin kyhjötti sängyn alla ensimmäiset kuukaudet meillä ollessaan. Ilman reipasta veljeään, kontaktin saaminen olisi ollut tosi vaikeaa. Valtsu haki Jösseä syömään, ja näytti yöaikaan paikkoja, ja nukkui veljensä kanssa pienessä kasassa. Pikku hiljaa saimme Jössen vieteltyä ruuan avulla syliin. Otin hänet joka ilta olohuoneeseen syliini, mistä hän kiipesi olkapäälleni nojatuolin ja pääni väliin. Sieltä hän kurkisteli hiuksieni suojasta minkälaiseen kotiin hän oli joutunut.
Tätä jatkui kuukausi tolkulla, mutta pikku hiljaa alkoi Valtsun, ja toisen kissamme Hertan leikit kiinnostamaan niin paljon, että niihin oli pakko osallistua. Kuitenkin säikähdyksiä tapahtui yhtenään. Pienikin outo ääni telvisiosta, tai liian äkkinäinen liike, sai Jössen jäykistymään sihiseväksi karvapalloksi. Nykyään näitä sattuu aina vaan harvemmin. Tänä päivänä Jössekin on reipas ja iloinen kissapoika, joka leikkii hiirulaistensa kanssa, eikä enää piilottele ruokaansa. Kuitenkin vanhat kauhukokemukset palautuu heti, jos jotain outoa tapahtuu. Silloin juostaan tuhatta ja sataa äiskän sänkyyn kaikkien peittojen alle, ja odotetaan niin kauan, että kotiväki hakee pois.
Kolme vuotta sitten haimme kissaveljekset Jössen ja Valtsun Kissakoti Kattilasta. Ne olivat silloin "teinipoikia" noin 4-5 kk vanhoja. Heidän elämän tarinaansa ei tiedetä, miten olivatkin pysyneet yhdessä siihen saakka. Valtsu oli selviytynyt menneisyydestään hyvin, se oli jo heti meille tullessaan rohkea ja utelias. Jösse parka olikin sitten ihan toista maata. Olimme tietenkin siihen varautuneetkin, että kun kissat tulee vaikeista oloista saattaa mennä jopa vuosia, ennen kuin pelot unohtuu.
Jösse istui, tai oikeammin kyhjötti sängyn alla ensimmäiset kuukaudet meillä ollessaan. Ilman reipasta veljeään, kontaktin saaminen olisi ollut tosi vaikeaa. Valtsu haki Jösseä syömään, ja näytti yöaikaan paikkoja, ja nukkui veljensä kanssa pienessä kasassa. Pikku hiljaa saimme Jössen vieteltyä ruuan avulla syliin. Otin hänet joka ilta olohuoneeseen syliini, mistä hän kiipesi olkapäälleni nojatuolin ja pääni väliin. Sieltä hän kurkisteli hiuksieni suojasta minkälaiseen kotiin hän oli joutunut.
Tätä jatkui kuukausi tolkulla, mutta pikku hiljaa alkoi Valtsun, ja toisen kissamme Hertan leikit kiinnostamaan niin paljon, että niihin oli pakko osallistua. Kuitenkin säikähdyksiä tapahtui yhtenään. Pienikin outo ääni telvisiosta, tai liian äkkinäinen liike, sai Jössen jäykistymään sihiseväksi karvapalloksi. Nykyään näitä sattuu aina vaan harvemmin. Tänä päivänä Jössekin on reipas ja iloinen kissapoika, joka leikkii hiirulaistensa kanssa, eikä enää piilottele ruokaansa. Kuitenkin vanhat kauhukokemukset palautuu heti, jos jotain outoa tapahtuu. Silloin juostaan tuhatta ja sataa äiskän sänkyyn kaikkien peittojen alle, ja odotetaan niin kauan, että kotiväki hakee pois.
Kommentit
Lähetä kommentti