Kerroin tässä pari viikkoa sitten lukeneeni kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo Afganistanilaisten naisten elämästä. Kirja oli niin raadollinen ja koskettava, että se vaivaa minua vieläkin.
Aloin kuitenkin viikolla pohtimaan, miksi olin siitä niin järkyttynyt? Sellaistahan tapahtuu koko ajan meillä Suomessakin. Itsellänikin on käynyt lukuisia asiakkaita, joita on kotona pahoinpidelty. Yleensä jäljet ovat kasvoissa, joita lukuisten leikkausten jälkeen hoidetaan vielä kasvohoidoilla. Kasvot kun on alue, mitä on ilmeiseti tietoisestikin haluttu satuttaa, ja kasvojen luut ovat ohuita, ja herkkiä rikkoutumaan. Esimerkiksi muutama potku keskelle kasvoja tekee sellaista tuhoa, että niistä uhri kärsii lopun ikänsä. Nenä ja poskiluut murtuvat, hengitystiet ja poskiontelot murskaantuvat,ja myös silmät ovat vaarassa.
Kun on muutaman kerran nähnyt, miltä uhri näyttää esimerkiksi vuoden päästä tapahtumasta, ei voi kun kehua plastiikkakirurgien ammattitaitoa. Koskaan ei kuitenkaan parane ne jäljet jotka tulevat sieluun ja sydämeen.
Onkohan jotenkin turvallisempaa kauhistella kaukana tapahtuneita väkivaltaisuuksia, kuin huomata ne lähellä olevat?Kodeissa tapahtuva väkivalta on tiedostettava ja siitä on puhuttava. Uskon, että asiasta puhumalla saadaan asenteita muuttumaan väkivallattomaan suuntaan. Tai ainakin sitä sydämestäni toivon.
Aloin kuitenkin viikolla pohtimaan, miksi olin siitä niin järkyttynyt? Sellaistahan tapahtuu koko ajan meillä Suomessakin. Itsellänikin on käynyt lukuisia asiakkaita, joita on kotona pahoinpidelty. Yleensä jäljet ovat kasvoissa, joita lukuisten leikkausten jälkeen hoidetaan vielä kasvohoidoilla. Kasvot kun on alue, mitä on ilmeiseti tietoisestikin haluttu satuttaa, ja kasvojen luut ovat ohuita, ja herkkiä rikkoutumaan. Esimerkiksi muutama potku keskelle kasvoja tekee sellaista tuhoa, että niistä uhri kärsii lopun ikänsä. Nenä ja poskiluut murtuvat, hengitystiet ja poskiontelot murskaantuvat,ja myös silmät ovat vaarassa.
Kun on muutaman kerran nähnyt, miltä uhri näyttää esimerkiksi vuoden päästä tapahtumasta, ei voi kun kehua plastiikkakirurgien ammattitaitoa. Koskaan ei kuitenkaan parane ne jäljet jotka tulevat sieluun ja sydämeen.
Onkohan jotenkin turvallisempaa kauhistella kaukana tapahtuneita väkivaltaisuuksia, kuin huomata ne lähellä olevat?Kodeissa tapahtuva väkivalta on tiedostettava ja siitä on puhuttava. Uskon, että asiasta puhumalla saadaan asenteita muuttumaan väkivallattomaan suuntaan. Tai ainakin sitä sydämestäni toivon.
Kommentit
Lähetä kommentti