Niin paljoa en viime viikon Rooman matkalla taiteesta hurmaantunut etten olisi ehtinyt paneutua myös sotahistoriaan. Selvitin netistä jo etukäteen minkälaisia sotaan liittyviä museoita Roomassa on. Yleensä sotahistorian museot ei ole niin huippusuosittuja, että ne on aika vaikea löytää. Joka maassa myös sotien historia esitetään omalla tavallaan aina sen kansakunnan parhaaksi. Niin oli Roomassakin. Löysin ainoastaan Saksan miehitys ajastakertovan museon, missä ei sanallakaan mainittu Italian omaa fasismin ja Mussolinin kautta.
Museo oli tehty Gestapon päämajana olleeseen rakennukseen ja se oli jätetty siihen kuntoon, kun se jäi vuonna 1944 saksalaisten perääntyessä liittoutuneiden tieltä. Siellä oli kymmenkunta selliä ja kaikki vankien raapustukset seinillä oli ennallaan. Paikka oli järkyttävä, mutta ei sellainen, kuin monessa muussa maassa on. Mitenkään suurta ahdistusta talo ei aiheuttanut, että kyllä siellä voi käydä nekin jotka eivät ole asialle ihan vihkiytyneet.
Taas kertaalleen harmittelin omaa kielitaidottomuuttani. Kaikki oli italiaa ja englanniksi oli vain muutaman sivun moniste. Sellaisen kärpäsen museosta sain, että nyt on kerrattava Italian lähihistoria ja Italian osuus ensimmäisessä ja toisessa maailman sodassa.
Suuri kiitos myös äidilleni, että hän taas uhrautui tyttärensä harrastuksen eteen ja jaksoi tulla museoon kanssani. Hän on kyllä ihan kiltisti nämä kymmenet vuodet tullut mukaani moneen sotajuttuun ja museoon vaikkei ne häntä kiinnostakaan. Äitini kuitenkin lähtee ilman muuta mieluummin näihin sotaharrastuksiini mukaan, kuin isäni. Menneinä vuosina, kun ole tarvinnut kaveria johonkin tapahtumaan, niin äitini on ensijainen lähtijä isälleni tämä harrastus on täysin vieras.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti