Monella Hämeenlinnalaisella on pahamieli, kun kaupunki on päässyt valtakunnan otsikoihin huonolla vanhustenhoidolla. Tuntuu pahalta, että kotikaupunki on niin välinpitämätön ettei korjaa tilannetta Keinukammarin vanhustentalossa, vaikka siitä on jo syyskuusa huomautettu. Tuntuisi kamalalta jos oma läheinen olisi vanhustenhoitolaitoksessa, kun ei enää ollenkaan voi luottaa siihen, mitä laitoksissa tapahtuu. Raha määrää kaikkea ja inhimillisyys on jäänyt unholaan.
Kuulen päivittäin asiakkailtani heidän huolistaan vanhusten kanssa. Moni keski-ikäinen nainen sanoo, ettei ole ikinä ollut omien lastensa hoidon kanssa niin vaikeuksissa, kuin nykyään vanhempiensa hoidon kanssa. Apu on myös hyvin erilaista eri paikkakunnilla, ihmiset ovat hyvin epätasa-arvoisessa asemassa. Itse ajattelen usein, miten omien vanhempieni kanssa käy, koska olen ainoa lapsi ja hoitovastuu on yksin minulla. Tosin he voivat vielä pärjätä parikymmentävuotta itsenäisesti.
Eräs pahanmielen aihe on jäänyt minua vaivaamaan 90-luvulta, kun pappani oli sairaalahoidossa ja muistan sen tapauksen vieläkin surullisena. Pappani sai voimakkaan aivoinfarktin kahdeksankymmentävuotiaana ja kuoli parissa kuukaudessa, siihen asti hän oli täysin kunnossa. Kun pappani oli ollut viikon verran neurologianosastolla ja olin koko viikon ahdistuneena seurannut tilannetta, menin hoitajien luo kysymään tilanteesta. Olin päivittäin käynyt sairaalassa ja lyhyesti keskustellut hoitajien kanssa, en mitenkään katsonut olevani vaivaksi. Hoitajien huoneessa ollut hoitajarouva ärähti minulle heti, ettei hän ole ehtinyt edes syömään ja koko ajan on joku kimpussa. Häkellyin ja onneksi avuksi tuli toinen hoitaja ja nälkiintynyt hoitaja lähti ovet paukkuen.
Sitten kului pari kuukautta ja pappani oli juuri kuollut, niin tämä samainen hoitajarouva tuli kasvohoitoon. Minä en yleensä puhu hoidon yhteydessä omista asioistani enkä nytkään sanonut, että olemme tavanneet. Koko hoidon ajan hän haukkui ja mollasi työkavereitaan ja ensisijaisesti potilaiden omaisia. Kaikista vaikeita hänen mielestään oli hölmöjä kyselevät omaiset. Sitten hän kysyi, että olinkohan minä ollut käymässä heidän osastollaan ja miten se vanha mies voi, jota kävin katsomassa. Kerroin hänen kuolleen muutama päivä sitten, hoitaja ei edes valittanut surua, vaan tokaisi, että sen saattoi arvatakin, kun ukon verisuonet päässä oli ihan tohjona. Onneksi pitkä asiakaskokemukseni sai minut pidättämään itkuni ja tein työni ammattimaisesti loppuun. Kun hoitaja oli maksamassa, hän huomasi ison kukkakimpun pöydällä, jonka sai ystävältäni suruvalittelun yhteydessä. Siitä hän sai aiheen ihmetellä pitkän tovin, kuinka helppoa kosmetologin työ on, kun voi vaan istuskella kukkakimppujen seassa mukavien asiakkaiden kanssa.
Tapahtuma on aina mielessäni, kun tulee puhetta asiakaspalvelusta ja ihmistenkohtaamisesta. Sain ihan livenä opetuksen miten ei pidä käyttäytyä toista ihmistä kohtaan.
Kuulen päivittäin asiakkailtani heidän huolistaan vanhusten kanssa. Moni keski-ikäinen nainen sanoo, ettei ole ikinä ollut omien lastensa hoidon kanssa niin vaikeuksissa, kuin nykyään vanhempiensa hoidon kanssa. Apu on myös hyvin erilaista eri paikkakunnilla, ihmiset ovat hyvin epätasa-arvoisessa asemassa. Itse ajattelen usein, miten omien vanhempieni kanssa käy, koska olen ainoa lapsi ja hoitovastuu on yksin minulla. Tosin he voivat vielä pärjätä parikymmentävuotta itsenäisesti.
Eräs pahanmielen aihe on jäänyt minua vaivaamaan 90-luvulta, kun pappani oli sairaalahoidossa ja muistan sen tapauksen vieläkin surullisena. Pappani sai voimakkaan aivoinfarktin kahdeksankymmentävuotiaana ja kuoli parissa kuukaudessa, siihen asti hän oli täysin kunnossa. Kun pappani oli ollut viikon verran neurologianosastolla ja olin koko viikon ahdistuneena seurannut tilannetta, menin hoitajien luo kysymään tilanteesta. Olin päivittäin käynyt sairaalassa ja lyhyesti keskustellut hoitajien kanssa, en mitenkään katsonut olevani vaivaksi. Hoitajien huoneessa ollut hoitajarouva ärähti minulle heti, ettei hän ole ehtinyt edes syömään ja koko ajan on joku kimpussa. Häkellyin ja onneksi avuksi tuli toinen hoitaja ja nälkiintynyt hoitaja lähti ovet paukkuen.
Sitten kului pari kuukautta ja pappani oli juuri kuollut, niin tämä samainen hoitajarouva tuli kasvohoitoon. Minä en yleensä puhu hoidon yhteydessä omista asioistani enkä nytkään sanonut, että olemme tavanneet. Koko hoidon ajan hän haukkui ja mollasi työkavereitaan ja ensisijaisesti potilaiden omaisia. Kaikista vaikeita hänen mielestään oli hölmöjä kyselevät omaiset. Sitten hän kysyi, että olinkohan minä ollut käymässä heidän osastollaan ja miten se vanha mies voi, jota kävin katsomassa. Kerroin hänen kuolleen muutama päivä sitten, hoitaja ei edes valittanut surua, vaan tokaisi, että sen saattoi arvatakin, kun ukon verisuonet päässä oli ihan tohjona. Onneksi pitkä asiakaskokemukseni sai minut pidättämään itkuni ja tein työni ammattimaisesti loppuun. Kun hoitaja oli maksamassa, hän huomasi ison kukkakimpun pöydällä, jonka sai ystävältäni suruvalittelun yhteydessä. Siitä hän sai aiheen ihmetellä pitkän tovin, kuinka helppoa kosmetologin työ on, kun voi vaan istuskella kukkakimppujen seassa mukavien asiakkaiden kanssa.
Tapahtuma on aina mielessäni, kun tulee puhetta asiakaspalvelusta ja ihmistenkohtaamisesta. Sain ihan livenä opetuksen miten ei pidä käyttäytyä toista ihmistä kohtaan.
Kommentit
Lähetä kommentti