Sain tänään heti aamusta sellaisen opetuksen, että toivottavasti se kantaa pitkälle. Ymmärsin ettei kukaan pärjää ilman toisten ihmisten apua!
Te jotka olette tänä aamuna jo olleet liikenteessä, niin tiedätte siellä on todella huono keli. Täällä kaupungissa on liukasta ja meillä maalla pikkutiet ovat puolenmetrin loskakerroksessa. Minä varauduin, että meidänkin kotitie on varmaan ihan kamala ja lähdin onneksi puoltatuntia normaalia aikaisemmin. Ja enkös jäännyt loskaan kiinni jo heti kotipihassa. Tyhmyyttäni peruutin pihasta tielle, niin harkitsemattomasti, että jäin heti loskaan kiinni. Pienen autoni peppu upposi loskaan ja renkaat vaan sutivat tyhjää. Siinä sitä sitten istuin ja kiroilin. Heti, kun astuin autosta ulos tajusin ettei auto siitä minun voimilla enää nousisi. Vanhempani jotka asuvat meidän kanssa paritalossa näkivät heti ikkunasta miten minulle oli käynnyt ja näin heidän tulevan jo auttamaan.
Oli myös pakko herättää mieheni, joka olisi unta vielä kaivannut iltavuoronsa jälkeen. Isäni on 76v ja häneltä on amputoitu toinen jalka, mutta hän kävelee proteesin kanssa ilman keppiä, tai muuta apuvälinettä. Hän myös edelleen hoitaa kylämme tiet ja tekee kaikki maataloustyöt. Olin ihan kauhuissani, kun näin hänenkin tulevan apuun kävellen siinä puolenmetrin mössössä ja jäässä. Hän onneksi kuitenkin olikin tulossa ajamaan autoa. Me muut äitini 71v, mieheni ja minä lapioitiin ja työnnettiin. Onneksi auto nousi todella helposti ja hommaan ei mennyt montaa minuuttia.
Olen koko aamun miettinyt tapausta ja harmitellut, kun vanhat vanhempani taas joutuivat auttamaan. Oli myös myönnettävä se, että minun ajotaidollani se auto ei olisi noussut. Siinä tarvittiin isäni jolla on kokemusta satojen autojen vetämisistä ja nostamisista niillä pikkuteillä. Harmittelin, että enkö koskaan opi tulemaan toimeen ilman vanhempiani. Miten minä viisikymppinen nainen en vieläkään pärjää itsekseni, vaan aina on pyydettävä heiltä apua.
Sitten aloin ymmärtämään asiaa. Ihminen ei tule koskaan toimeen ilman toisia ihmisiä. Minä en olisi siitä loskakuopasta päässyt ilman toisten apua missään tapauksessa. Tällä kertaa tuli vanhempani ja mieheni apuun, mutta jos olisin ollut muualla olisi pitänyt apua pyytää toisilta. Olen tosi kiitollinen, että sain näin pienellä vaivalla näin hyvän opetuksen. Yritän myös itse olla läsnä ja apuna silloin, kun toiset sitä tarvitsevat.
Te jotka olette tänä aamuna jo olleet liikenteessä, niin tiedätte siellä on todella huono keli. Täällä kaupungissa on liukasta ja meillä maalla pikkutiet ovat puolenmetrin loskakerroksessa. Minä varauduin, että meidänkin kotitie on varmaan ihan kamala ja lähdin onneksi puoltatuntia normaalia aikaisemmin. Ja enkös jäännyt loskaan kiinni jo heti kotipihassa. Tyhmyyttäni peruutin pihasta tielle, niin harkitsemattomasti, että jäin heti loskaan kiinni. Pienen autoni peppu upposi loskaan ja renkaat vaan sutivat tyhjää. Siinä sitä sitten istuin ja kiroilin. Heti, kun astuin autosta ulos tajusin ettei auto siitä minun voimilla enää nousisi. Vanhempani jotka asuvat meidän kanssa paritalossa näkivät heti ikkunasta miten minulle oli käynnyt ja näin heidän tulevan jo auttamaan.
Oli myös pakko herättää mieheni, joka olisi unta vielä kaivannut iltavuoronsa jälkeen. Isäni on 76v ja häneltä on amputoitu toinen jalka, mutta hän kävelee proteesin kanssa ilman keppiä, tai muuta apuvälinettä. Hän myös edelleen hoitaa kylämme tiet ja tekee kaikki maataloustyöt. Olin ihan kauhuissani, kun näin hänenkin tulevan apuun kävellen siinä puolenmetrin mössössä ja jäässä. Hän onneksi kuitenkin olikin tulossa ajamaan autoa. Me muut äitini 71v, mieheni ja minä lapioitiin ja työnnettiin. Onneksi auto nousi todella helposti ja hommaan ei mennyt montaa minuuttia.
Olen koko aamun miettinyt tapausta ja harmitellut, kun vanhat vanhempani taas joutuivat auttamaan. Oli myös myönnettävä se, että minun ajotaidollani se auto ei olisi noussut. Siinä tarvittiin isäni jolla on kokemusta satojen autojen vetämisistä ja nostamisista niillä pikkuteillä. Harmittelin, että enkö koskaan opi tulemaan toimeen ilman vanhempiani. Miten minä viisikymppinen nainen en vieläkään pärjää itsekseni, vaan aina on pyydettävä heiltä apua.
Sitten aloin ymmärtämään asiaa. Ihminen ei tule koskaan toimeen ilman toisia ihmisiä. Minä en olisi siitä loskakuopasta päässyt ilman toisten apua missään tapauksessa. Tällä kertaa tuli vanhempani ja mieheni apuun, mutta jos olisin ollut muualla olisi pitänyt apua pyytää toisilta. Olen tosi kiitollinen, että sain näin pienellä vaivalla näin hyvän opetuksen. Yritän myös itse olla läsnä ja apuna silloin, kun toiset sitä tarvitsevat.
Olipa hyvä opetus - ja hyvä oppilas;) Tämä sama pätee myös monesta muusta loskakuopasta noustessa - apua tarvitaan; täytyy vain osata pyytää tai ottaa vastaan...
VastaaPoistaSiinä on kyllä suuri totuus. Ensin minäkin aamulla harmittelin, kun olin joutunut vaivaamaan perhettäni ja pyytämään apua. Miten vaikeaa se pyytäminen näköjään on ja avun vastaanottaminen. Ilmeisesti paljon vaikeampaa, kun avun antaminen.
VastaaPoistaTuskin olisin tuota blogitekstiä kirjoittanut, jos tilanne olisi ollut toista päin.Jos minä olisin ollut auttamassa ja äitini siellä kuopassa, niin totta kai olisin auttanut. Mutta herranjestas, kun minä itse jouduin apua tarvitsemaan niin sitähän pitää mietiä aamu, jos toinenkin. Kummallinen tämä ihmisen ajatustapa, paljon on minulla vielä ihmisenä kasvamista edessäni.
Inkku