Kirjoitankin välillä näitä sotahistoria juttuja, ettei totuus unohtuisi. Näin itsenäisyyspäivän tienoilla on luonnollista, että alan taas kiinnostumaan Suomen sotahistoriasta. Isänpäivän aikoihin ilmestyy aina hyviä sotakirjoja ja niin tänäkin syksynä. Olen aikamoiset kirjapinot ostanut viime kuukausina, koska on tullut niin paljon ihan uusia näkökulmia Suomen sotahistoriaan. Yksi kirjoista on Värikkäät kenraalit, se on Gustav Hägglundin kirjoittama yhdessä kahden toimittajan kanssa.
Kirja oli minulle aikamoinen pertymys, luin siitä jo aika negatiivisen arvostelun ennen, kun sen ostinkaan. Arvostettu historian tohtori Jukka Kemppinen kertoi kirjasta aika vähättelevästi ja minä taivun aivan samalle kannalle. Gustav Häglund oli todella läpinäkyvästi kehunut eniten omaa isäänsä Woldemar Häglundia, minulla ei ollut ollenkaan niin korkea käsitys Woldemar Häglundin urotöistä. Kirja oli kirjoitettu hyvin populistisesti, ilmeisesti sille haluttiin lukijakuntaa, joka ei yleensä lue tietokirjoja. Se on tietysti hyvä asia, että suuriyleisökin saa helppolukuista tietoa meidän kenraaleistamme. Se kuitenkin karsii lukijoista alan harrastajat, tulee mielikuva juoruilevasta tirkistelystä kenraalien elämään.
Ihmettelin myös juttua Einar Vihmasta, kaikki aikaisemmat tietolähteeni on kuvanneet hänet hyvin agressiiviseksi, juopottelevaksi mieheksi, joka oli persoonaltaan erittäin vaikea. Häglund näki hänet ihan toisessa valossa, mutta sitten muistin, että Vihmahan oli naimisissa Gustav Häglundin äidin kaksoissisaren kanssa. Sukulaisuussuhdehan se kirkasti Vihman henkilökuvaa.
Kirja kannattaa lukea, jos haluaa nopean läpileikkauksen muutamista suomalaisista sotilaspersoonista. Kirjassa käydään läpi koko itsenäisyyden ajan mielenkiintoiset kenraalit, ei ainoastaan jääkärikenraalit tai sotiin osallistuneet. Kirjassa on noin parikymmentä henkilökuvaa. Sopii joululahjaksi miehelle, joka ei yleensä lue kovinkaan paljon, tai ei ainakaan tietokirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti