Olen usein kuullut asiakkailtani kiitokseksi, että sinulla on "hyvät kädet". Ymmärrän asian sillä tavoin, että he ajattelevat minulla olevan jo luontaisen taidon hoitamiseen, että kaikki ei ole pelkästään opittua. En kuitenkaan usko mihinkään yliluonnolliseen käsillä parantamiseen, mutta mielestäni joillakin ihmisillä on parempi kyky olla parantajana, kuin toisilla. Olen kokenut aina itseni hyvin luontaisesti kyvykkääksi auttamaan toista ihmistä. Olen myös miettinyt, että missä määrin se on peritty ominaisuus.
Isomummuni, pappani äiti oli syntynyt 1885 ja olin seitsemäntoista, kun hän kuoli. Tunsin hänet erittäin hyvin ja hän ole minulle todella tärkeä ihminen ja hän asui samassa lapsuuden kotini pihapiirissä. Hän oli ollut 1900-luvun alussa kylän "lapsen päästäjä", kun muuta apua ei ollut saatavilla. Hänet kutsuttiin paikalle synnytyksiin ja hän myös pesi ja puki vainajat. Hänen poikansa eli äitini isä oli taas koko viisivuotisen sotareissunsa lääkintämiehenä ja hän oli hyvin kiinnostunut yrttilääkinnästä ja muusta sellaisesta. Muistan lapsena, kun kuljin pappani kanssa kaupungilla, niin moni hänen sotakaverinsa tuli muistelemaan ja kiittelemään pappani apua haavoittumistapauksissa. Hän myös hoiti kaikki lasten ja eläinten haavat ja muut lääkitsemiset. Vanhoilla päivillään hän hieroi kummankin kissansa joka ilta takatassuista päähään saakka ja se kesti melkein tunnin per kissa.
Isomummustani muistan sen, että ollessani lapsena kipeänä halusin hakeutua isomummun hoitoon. Minulla oli aivan selvä mielikuva siitä, että jos menin kuumeisena ja kipeänä isomummulle, niin muutaman tunnin päästä olo oli parempi ja kuume poissa. Koin lapsena useaan kertaan, että hänellä oli kyky parantaa minut. Näin aikuisena selittäisen sen kyvyllä antaa empaattisuutta ja hoivaa. Jotain yrttiliemiäkin hän minulle juotti, mutta pää syy parantumiseen oli hoivaava ilmapiiri, tunne siitä, että hän halusi ottaa kivun minusta pois. Havaitsin myös papassani näitä samoja piirteitä ja koen olevani itse heidän kaltaisensa, vaikka en oikein osaa ominaisuutta selittääkkään. Itselleni on ollut helppoa ja luontaista asettua hoitajan rooliin ja haluan vilpittömästi auttaa toista ihmistä. Koskaan asiakkaan tilanteeseen perehtyminen ei ole minulle läpihuutojuttu tai sivuseikka, keskityn aina sataprosenttisesti jokaiseen työhöni. Uskoisin etten vaan jotenkin osaa tehdä työtäni ja hoitoja hutiloiden, koska onnistunut lopputulos merkitsee minulle niin paljon. En koskaan ajattele, että teempä nyt äkkiä tämän hoidon ja lähden sitten kotiin. Tuntuu, että sillä tavoin pettäisin itseni ja tekisin vastoin omia ominaisuuksiani. Koen myös voimakkaasti, että olen kokonaisvaltaisesti valppaana, kun hoidan asiakasta kuuntelen koko ruumiillani ja käsilläni mitä ihossa tapahtuu. Nämä on hyvin mielenkiintosia asioita ja mielestäni suomalaisesta terveydenhoidosta puuttuu lähes täysin tällainen psykologinen ihmisten auttamisen halu. Jokainen ihminen tarvitsee joskus hoivaa ja myötäelämistä se on hyvän elämä tärkeä osa-alue, eikä sitä saa koskaan unohtaa.
Isomummuni, pappani äiti oli syntynyt 1885 ja olin seitsemäntoista, kun hän kuoli. Tunsin hänet erittäin hyvin ja hän ole minulle todella tärkeä ihminen ja hän asui samassa lapsuuden kotini pihapiirissä. Hän oli ollut 1900-luvun alussa kylän "lapsen päästäjä", kun muuta apua ei ollut saatavilla. Hänet kutsuttiin paikalle synnytyksiin ja hän myös pesi ja puki vainajat. Hänen poikansa eli äitini isä oli taas koko viisivuotisen sotareissunsa lääkintämiehenä ja hän oli hyvin kiinnostunut yrttilääkinnästä ja muusta sellaisesta. Muistan lapsena, kun kuljin pappani kanssa kaupungilla, niin moni hänen sotakaverinsa tuli muistelemaan ja kiittelemään pappani apua haavoittumistapauksissa. Hän myös hoiti kaikki lasten ja eläinten haavat ja muut lääkitsemiset. Vanhoilla päivillään hän hieroi kummankin kissansa joka ilta takatassuista päähään saakka ja se kesti melkein tunnin per kissa.
Isomummustani muistan sen, että ollessani lapsena kipeänä halusin hakeutua isomummun hoitoon. Minulla oli aivan selvä mielikuva siitä, että jos menin kuumeisena ja kipeänä isomummulle, niin muutaman tunnin päästä olo oli parempi ja kuume poissa. Koin lapsena useaan kertaan, että hänellä oli kyky parantaa minut. Näin aikuisena selittäisen sen kyvyllä antaa empaattisuutta ja hoivaa. Jotain yrttiliemiäkin hän minulle juotti, mutta pää syy parantumiseen oli hoivaava ilmapiiri, tunne siitä, että hän halusi ottaa kivun minusta pois. Havaitsin myös papassani näitä samoja piirteitä ja koen olevani itse heidän kaltaisensa, vaikka en oikein osaa ominaisuutta selittääkkään. Itselleni on ollut helppoa ja luontaista asettua hoitajan rooliin ja haluan vilpittömästi auttaa toista ihmistä. Koskaan asiakkaan tilanteeseen perehtyminen ei ole minulle läpihuutojuttu tai sivuseikka, keskityn aina sataprosenttisesti jokaiseen työhöni. Uskoisin etten vaan jotenkin osaa tehdä työtäni ja hoitoja hutiloiden, koska onnistunut lopputulos merkitsee minulle niin paljon. En koskaan ajattele, että teempä nyt äkkiä tämän hoidon ja lähden sitten kotiin. Tuntuu, että sillä tavoin pettäisin itseni ja tekisin vastoin omia ominaisuuksiani. Koen myös voimakkaasti, että olen kokonaisvaltaisesti valppaana, kun hoidan asiakasta kuuntelen koko ruumiillani ja käsilläni mitä ihossa tapahtuu. Nämä on hyvin mielenkiintosia asioita ja mielestäni suomalaisesta terveydenhoidosta puuttuu lähes täysin tällainen psykologinen ihmisten auttamisen halu. Jokainen ihminen tarvitsee joskus hoivaa ja myötäelämistä se on hyvän elämä tärkeä osa-alue, eikä sitä saa koskaan unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti