Sotahistorian harrastukseni on pääasiassa sitä, että pohdin tapahtumia ihmisen ja yksilön näkökulmasta. Mietin miten ihminen, sivilii, tai sotilas on pystynyt kestämään sodan tuomia kauheuksia. En ole niinkään kiinnostunut aseista, taisteluista, tai tulivoimasta, vaikka niistäkin on tiedettävä osatakseen tehdä johtopäätöksiä. Olen nyt lukenut monta viikkoa uudempia kirjoja missä käsitellään Suomen tapahtumia jatkosodan lopussa kesällä 1944. Olen niistä jo aiemminkin kirjoittanut, kun olen hiukan ihmeissäni miten se vaihe sodassa on nyt niin kovin noussut esille.
Hämmästelen sitä miten uudemmissa kirjoissa on noussut esiin meidän valtionjohdon, presidenttien ja hallituksen virheet ja väärät valinnat. Johtuukohan siitä, että lähes kaikki suomalaiset sotahistorioitsijat ovat miehiä, niin heillä ei ole mitään empatiaa niitä ihmisiä kohtaan kenen tekemisiä tutkivat. Kirjoissa kerrotaan pöytäkirjojen päätöksistä ja lehdistötiedotteista, jotka ovat täyttä faktaa. Yhtään ei mietitä sitä minkälainen tilanne ja ministerien ja muiden päättäjien tunnetila on niihin päätöksiin johtanut. Viimeksi kirjoitin siitä miten kaoottinen tilanne Suomessa oli siinä vaiheessa, kun Suomi yritti irroittautua sodasta ja saada aikaiseksi rauhan Neuvostoliiton kanssa. Nyt kerron siitä kaaoksesta mikä oli meidän johtajiemme mielessä.
Tunnen suurta myötätuntoa näitä päätöksiä tehneitä miehiä kohtaan, kaikkihan oli siis miehiä. Pienessä maassa löytyy hyvin vähän miehiä, joiden kyvyt ja taidot riittivät päättämään niin vaikeista asioista. Suurin osa heistä oli jo iäkkäitä, nykyajatuksen mukaan eläkeiän ylittäneitä. Jokainen oli myös ollut vastuullisessa asemassa koko pitkän sodan ajan ja he olivat jo uupuneita ja sairaitakin. Luopuva presidentti Risto Ryti ei vielä ollut iäkäs, mutta hän oli henkisesti uupunut, kärsi unettomuudesta ja sairasti heinäkuussa 1944 keltatautia. Presidentiksi tuli syyskuussa ylipäällikkö Mannerheim ja hänhän oli jo 77-vuotias ja kärsi jo monenlaisesta vanhuuden vaivasta. Hänen rinnalleen nousi toinen vanha mies Paasikivi, mutta hän oli vielä syrjässä kesän-44 rauhanneuvotteluista.
Suomesta rauhanneuvotteluihin Moskovaan lähti juuri valitun uuden hallituksen pääministeri Antti Hackzell, joka johti neuvottelukuntaa. Hän oli kuusikymmentäyksivuotias. Neuvottelukunnan muut jäsenet olivat puolustusministeri Rudolf Walden ( 68v.), yleisesikunnan päällikkö Erick Heinrichs ( 54v.), ja kenraaliluutnantti Oscar Enckell ( 66 v.). Heidän lisäkseen mukana oli muutama sihteeri ja asiantuntija. Juuri ennen varsinaisen neuvottelun alkua Antti Hackzell sai vakavan halvauksen, joka vei häneltä liikunta-ja puhekyvyn. Sekin oli yksi osoitus valtavasta stressistä, jota neuvottelukunta koki. Hackzell ei koskaan toipunut sairaudestaan, vaan kuoli siihen vuonna-46. Stalin ja Molotov eivät suostuneet siirtämään neuvotteluja, jotta uusi neuvottelukunnan johtaja olisi valittu, vaan Rudolf Walden tuli vetäjäksi. Muutaman päivän kuluttua Suomen ulkoministeri Carl Enckell (68v.) ehti paikalle ja otti puheenjohtajuuden. Hän oli Oscar Enckelin vanhin veli ja mukana oli myös Oscar Enckelin poika Georg, joka oli yksi sihteereistä.
Neuvotteluryhmän päästyä takaisin Suomeen Erik Heinrichs romahti henkisesti ja joutui sairaalaan. Kirjallisuudessa sairaudesta kerrotaan kovin eri tavoin. Kerrotaan hermoromahduksesta, psyykosista, tai yleensä vain sairastumisesta, jonka takia hänet nukutettiin kolmeksi päiväksi. Siihen aikaan tämän tapaisten uupumuksien hoito oli kovin erikoista ja sairauslomaakin oli vain kaksi viikkoa. Pari kuukautta neuvottelujen jälkeen sai puolustusministeri Rudolf Walden aivoinfarktin, joka johti halvaukseen ja kuolemaan vuonna-46. Tästä voi ymmärtää, että neuvottelukunnan osallistujat olivat aivan äärirajoilla. Miten heiltä jälkipolvi voi vaatia vielä parempaa suoritusta.
Lääkkeet heillä oli aika rajuja. Heinrichsin tueksi Mannerheim antoi purkillisen unilääkkeitä. Carl Enckell taas sai ystävältään Suomen Ruotsin suurlähettiläältä C-vitamiinia ja Pervitiniä. Pervitin on amfetamiinia, joka piristää ja oli siihen aikaan ihan tyypillinen reseptivapaa lääke. Mannerheimista kerron vielä, että hänen täytyi olla erityisen sitkeä vanha mies. Ensimmäisen neljän kuukauden aikana, jotka hän oli presidenttinä ja matkusti jatkuvasti junalla Mikkelin ja Helsingin väliä. Hänen adjutanttinsa matkapäiväkirjan mukaan Mannerheim yöpyi 66 yötä Mikkelissä, 31 yötä Helsingissä, Kaivopuiston kodissaan ja 30 yötä junassaan. Kuinkahan moni nykypäivän presidentti pystyisi tähän ja tekisi vielä, vain oikeita päätöksiä.
Hämmästelen sitä miten uudemmissa kirjoissa on noussut esiin meidän valtionjohdon, presidenttien ja hallituksen virheet ja väärät valinnat. Johtuukohan siitä, että lähes kaikki suomalaiset sotahistorioitsijat ovat miehiä, niin heillä ei ole mitään empatiaa niitä ihmisiä kohtaan kenen tekemisiä tutkivat. Kirjoissa kerrotaan pöytäkirjojen päätöksistä ja lehdistötiedotteista, jotka ovat täyttä faktaa. Yhtään ei mietitä sitä minkälainen tilanne ja ministerien ja muiden päättäjien tunnetila on niihin päätöksiin johtanut. Viimeksi kirjoitin siitä miten kaoottinen tilanne Suomessa oli siinä vaiheessa, kun Suomi yritti irroittautua sodasta ja saada aikaiseksi rauhan Neuvostoliiton kanssa. Nyt kerron siitä kaaoksesta mikä oli meidän johtajiemme mielessä.
Tunnen suurta myötätuntoa näitä päätöksiä tehneitä miehiä kohtaan, kaikkihan oli siis miehiä. Pienessä maassa löytyy hyvin vähän miehiä, joiden kyvyt ja taidot riittivät päättämään niin vaikeista asioista. Suurin osa heistä oli jo iäkkäitä, nykyajatuksen mukaan eläkeiän ylittäneitä. Jokainen oli myös ollut vastuullisessa asemassa koko pitkän sodan ajan ja he olivat jo uupuneita ja sairaitakin. Luopuva presidentti Risto Ryti ei vielä ollut iäkäs, mutta hän oli henkisesti uupunut, kärsi unettomuudesta ja sairasti heinäkuussa 1944 keltatautia. Presidentiksi tuli syyskuussa ylipäällikkö Mannerheim ja hänhän oli jo 77-vuotias ja kärsi jo monenlaisesta vanhuuden vaivasta. Hänen rinnalleen nousi toinen vanha mies Paasikivi, mutta hän oli vielä syrjässä kesän-44 rauhanneuvotteluista.
Suomesta rauhanneuvotteluihin Moskovaan lähti juuri valitun uuden hallituksen pääministeri Antti Hackzell, joka johti neuvottelukuntaa. Hän oli kuusikymmentäyksivuotias. Neuvottelukunnan muut jäsenet olivat puolustusministeri Rudolf Walden ( 68v.), yleisesikunnan päällikkö Erick Heinrichs ( 54v.), ja kenraaliluutnantti Oscar Enckell ( 66 v.). Heidän lisäkseen mukana oli muutama sihteeri ja asiantuntija. Juuri ennen varsinaisen neuvottelun alkua Antti Hackzell sai vakavan halvauksen, joka vei häneltä liikunta-ja puhekyvyn. Sekin oli yksi osoitus valtavasta stressistä, jota neuvottelukunta koki. Hackzell ei koskaan toipunut sairaudestaan, vaan kuoli siihen vuonna-46. Stalin ja Molotov eivät suostuneet siirtämään neuvotteluja, jotta uusi neuvottelukunnan johtaja olisi valittu, vaan Rudolf Walden tuli vetäjäksi. Muutaman päivän kuluttua Suomen ulkoministeri Carl Enckell (68v.) ehti paikalle ja otti puheenjohtajuuden. Hän oli Oscar Enckelin vanhin veli ja mukana oli myös Oscar Enckelin poika Georg, joka oli yksi sihteereistä.
Neuvotteluryhmän päästyä takaisin Suomeen Erik Heinrichs romahti henkisesti ja joutui sairaalaan. Kirjallisuudessa sairaudesta kerrotaan kovin eri tavoin. Kerrotaan hermoromahduksesta, psyykosista, tai yleensä vain sairastumisesta, jonka takia hänet nukutettiin kolmeksi päiväksi. Siihen aikaan tämän tapaisten uupumuksien hoito oli kovin erikoista ja sairauslomaakin oli vain kaksi viikkoa. Pari kuukautta neuvottelujen jälkeen sai puolustusministeri Rudolf Walden aivoinfarktin, joka johti halvaukseen ja kuolemaan vuonna-46. Tästä voi ymmärtää, että neuvottelukunnan osallistujat olivat aivan äärirajoilla. Miten heiltä jälkipolvi voi vaatia vielä parempaa suoritusta.
Lääkkeet heillä oli aika rajuja. Heinrichsin tueksi Mannerheim antoi purkillisen unilääkkeitä. Carl Enckell taas sai ystävältään Suomen Ruotsin suurlähettiläältä C-vitamiinia ja Pervitiniä. Pervitin on amfetamiinia, joka piristää ja oli siihen aikaan ihan tyypillinen reseptivapaa lääke. Mannerheimista kerron vielä, että hänen täytyi olla erityisen sitkeä vanha mies. Ensimmäisen neljän kuukauden aikana, jotka hän oli presidenttinä ja matkusti jatkuvasti junalla Mikkelin ja Helsingin väliä. Hänen adjutanttinsa matkapäiväkirjan mukaan Mannerheim yöpyi 66 yötä Mikkelissä, 31 yötä Helsingissä, Kaivopuiston kodissaan ja 30 yötä junassaan. Kuinkahan moni nykypäivän presidentti pystyisi tähän ja tekisi vielä, vain oikeita päätöksiä.
Miten virallisia nämä antamasi tiedot ovat? Oletko esimerkiksi tarkistanut nuo numerotiedot, niin että niihin voi varmasti luottaa. Olet kirjoittanut hyvin mielenkiintoisista sotahistorian aiheista ja sellaisista asioista joista itselläni ei ole ollut mitään tietoa, vaikka historiaa harrastankin. Mistä nämä tiedot keräät ja voiko niihin luottaa?
VastaaPoistaKyllä kaikki kirjoittamani jutut ovat ihan virallista tietoa. Esimerkiksi tässä jutussa olen pohjana käyttänyt Juhani Suomen kirjaa Mannerheim viimeinen kortti ja Henrik Meinanderin kirjaa Suomi 1944. Sotahistoria kirjat joita luen ovat yleensä tohtorin väitöksiä, tutkimuksia, tai muita alan asiantuntijoiden kirjoituksia. Numerotiedot tarkistan wikipediasta tms.
VastaaPoistaMielipiteet ovat sitten ihan omiani ja voin yhdistää monesta lähteestä saatua tietoa. Kun itse luen sotahistoriaa käytän yleensä kirjoja, joissa on lähdeviitteet, että asian todenperäisyyden voi tarkistaa.
Inkeri