Olen käyttänyt kaikki vapaapäivät lukemiseen, niin kuin uhkasinkin ja nyt mielessä pyörii sotahistorian kauheudet. Ei pitäisi lukea liian montaa kirjaa samasta aiheesta, kun niiden mukana vajoaa helposti masennukseen ja synkkyyteen. Mielenkiintoni on koko syksyn ollut Baltian maiden kohtaloissa toisen maailmansodan aikoina. Olinkin taas itsenäisyyspäivän tienoilla Riikassa ja heidän miehitysmuseossa, mikä on mielestäni Baltian paras.
Sain juuri loppuun Sandra Kalnieten kirjan Tanssikengissä Siperiaan, joka kertoo hänen sukunsa tarinan. Sandra Kalniete oli Latvian oikeusministerinä heidän itsenäistymisensä alkuvuosina. Hän on syntynyt 1952 ja on minua kymmenisen vuotta vanhempi, mutta kuitenkin lähes samaa ikäpolvea. Miten erilainen hänen elämänsä on ollut, kuin kenenkään suomalaisen saman ikäisen. Kuitenkin hänen tarinansa on aivan tyypillinen Neuvostoliiton menneisyydessä. Sandra Kalniete syntyi Siperiassa ja hän kuului karkoitettuihin jo syntyessään. Hän oli melkein viisivuotias, kun hänen vanhempansa armahdettiin ja he pääsivät palaamaan Riikaan. Kirjan mukaan hänellä on monia lapsuuden muistikuvia Siperiasta.
Hänen vanhempiensa Aivars ja Ligita Kalnieten elämä on ollut ihan järkyttävä. Ligita karkoitettiin vanhempiensa kanssa jo Latvian ensimmäisissä kyydityksissä kesäkuussa 1941. Mieleeni tuli kymmeniä kertoja mikä onni oli, että Suomi valitsi toisin ja ryhtyi taistelemaan. Suomalaisia kuoli varmasti sodissa yhtä paljon, kuin esimerkiksi latvialaisia vankileireillä, mutta me loput säilyimme kuitenkin vapaina. Vuonna 1941 karkoitettiin Siperiaan jo noin 35.000 latvialaista, vaikka Saksa ehti miehittämään Latvian jo heinäkuussa 1941. Kaikista Balttian maista karkoitettiin Siperiaan suurin piirtein prosenttuaalisesti sama määrä ihmisiä. Eikä vangitsemisiin ja karkoituksiin ollut oikeastaan mitään syytä. Ligita oli aika vauraasta perheestä ja Aivarsin isäpuolta epäiltiin metsäveljiin kuulumisesta. Eipä siinä muuta tarvittu, yhden ihmisen epäilykin riitti koko suvun surmaamiseen.
Järkyttävää oli lukea, että Ligita vapautettiin jo kertaalleen vuonna 1947, mutta karkoitettiin taas uudestaan 1949. Tapahtumat olivat ihan mielivaltaisia, niissä ei ollut mitään järkeä. Ihmisiä, vaan kyydittiin tuhansia kilometrejä pitkin, poikin Neuvostoliittoa härkävaunuissa ilman ruokaa ja juomaa. Tämä oli siis eijuutalaisten latvialaisten kohtaloa. Saksan miehityksen aikana tapettiin kaikki juutalaiset, noin 80,000 henkeä. Riikan lähistöllä Rumbulan metsikössä ammuttiin noin 30,000 juutalaista parissa päivässä.
Tuossa kirjassa Sandra Kalniete kirjoittaa ettei latvialaisilla ollut mitään osaa näiden juutalaisten surmaamisessa, vaan kaikki sellaiset kertomukset ovat ilkeää panettelua. Ei tietenkään ole kivaa löytää omasta kansastaan julmia luonteenpiirteitä, mutta on aivan totta, että baltit auttoivat saksalaisia hyvinkin hanakasti. Ei tietenkään kaikki ja itse tuhoamissuunnitelma oli natsien kehittämä. Latviassa ja Liettuassa oli todella suuri juutalaisväestö joista ei ollut jäljellä, kuin muutama tuhat Saksan miehityksen jälkeen. Oli varmaan niitäkin jotka auttoivat juutalaisia ja piilottelivat heitä, mutta yhtä paljon oli myös ilmiantajia.
Joka kerta, kun olen toisessa maailmansodassa olleessa Euroopan kaupungissa päässäni pyörii, vaan sodan tapahtumat. Taitaa mennä jo liian syvälle pääni sisään tuo historia. Riikassakin katselin, vain vanhoista kartoista mitä kohtaa oli pommitettu, missä marssittu, tai taisteltu. Tuon maailman sodan vaiheet kyllä ymmärrän, että se oli normaalia sodan käyntiä. Näitä Neuvostoliiton mielivaltaisia ihmisten karkoituksia ja vangitsemisia en tajua. Niissä ei ollut mitään järkeä ja kuitenkin niitä tehtiin melkeimpä puolivuosisataa. Onneksi se ei ollut Suomen kohtalo.
Sain juuri loppuun Sandra Kalnieten kirjan Tanssikengissä Siperiaan, joka kertoo hänen sukunsa tarinan. Sandra Kalniete oli Latvian oikeusministerinä heidän itsenäistymisensä alkuvuosina. Hän on syntynyt 1952 ja on minua kymmenisen vuotta vanhempi, mutta kuitenkin lähes samaa ikäpolvea. Miten erilainen hänen elämänsä on ollut, kuin kenenkään suomalaisen saman ikäisen. Kuitenkin hänen tarinansa on aivan tyypillinen Neuvostoliiton menneisyydessä. Sandra Kalniete syntyi Siperiassa ja hän kuului karkoitettuihin jo syntyessään. Hän oli melkein viisivuotias, kun hänen vanhempansa armahdettiin ja he pääsivät palaamaan Riikaan. Kirjan mukaan hänellä on monia lapsuuden muistikuvia Siperiasta.
Hänen vanhempiensa Aivars ja Ligita Kalnieten elämä on ollut ihan järkyttävä. Ligita karkoitettiin vanhempiensa kanssa jo Latvian ensimmäisissä kyydityksissä kesäkuussa 1941. Mieleeni tuli kymmeniä kertoja mikä onni oli, että Suomi valitsi toisin ja ryhtyi taistelemaan. Suomalaisia kuoli varmasti sodissa yhtä paljon, kuin esimerkiksi latvialaisia vankileireillä, mutta me loput säilyimme kuitenkin vapaina. Vuonna 1941 karkoitettiin Siperiaan jo noin 35.000 latvialaista, vaikka Saksa ehti miehittämään Latvian jo heinäkuussa 1941. Kaikista Balttian maista karkoitettiin Siperiaan suurin piirtein prosenttuaalisesti sama määrä ihmisiä. Eikä vangitsemisiin ja karkoituksiin ollut oikeastaan mitään syytä. Ligita oli aika vauraasta perheestä ja Aivarsin isäpuolta epäiltiin metsäveljiin kuulumisesta. Eipä siinä muuta tarvittu, yhden ihmisen epäilykin riitti koko suvun surmaamiseen.
Järkyttävää oli lukea, että Ligita vapautettiin jo kertaalleen vuonna 1947, mutta karkoitettiin taas uudestaan 1949. Tapahtumat olivat ihan mielivaltaisia, niissä ei ollut mitään järkeä. Ihmisiä, vaan kyydittiin tuhansia kilometrejä pitkin, poikin Neuvostoliittoa härkävaunuissa ilman ruokaa ja juomaa. Tämä oli siis eijuutalaisten latvialaisten kohtaloa. Saksan miehityksen aikana tapettiin kaikki juutalaiset, noin 80,000 henkeä. Riikan lähistöllä Rumbulan metsikössä ammuttiin noin 30,000 juutalaista parissa päivässä.
Tuossa kirjassa Sandra Kalniete kirjoittaa ettei latvialaisilla ollut mitään osaa näiden juutalaisten surmaamisessa, vaan kaikki sellaiset kertomukset ovat ilkeää panettelua. Ei tietenkään ole kivaa löytää omasta kansastaan julmia luonteenpiirteitä, mutta on aivan totta, että baltit auttoivat saksalaisia hyvinkin hanakasti. Ei tietenkään kaikki ja itse tuhoamissuunnitelma oli natsien kehittämä. Latviassa ja Liettuassa oli todella suuri juutalaisväestö joista ei ollut jäljellä, kuin muutama tuhat Saksan miehityksen jälkeen. Oli varmaan niitäkin jotka auttoivat juutalaisia ja piilottelivat heitä, mutta yhtä paljon oli myös ilmiantajia.
Joka kerta, kun olen toisessa maailmansodassa olleessa Euroopan kaupungissa päässäni pyörii, vaan sodan tapahtumat. Taitaa mennä jo liian syvälle pääni sisään tuo historia. Riikassakin katselin, vain vanhoista kartoista mitä kohtaa oli pommitettu, missä marssittu, tai taisteltu. Tuon maailman sodan vaiheet kyllä ymmärrän, että se oli normaalia sodan käyntiä. Näitä Neuvostoliiton mielivaltaisia ihmisten karkoituksia ja vangitsemisia en tajua. Niissä ei ollut mitään järkeä ja kuitenkin niitä tehtiin melkeimpä puolivuosisataa. Onneksi se ei ollut Suomen kohtalo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti