Luin viikonloppuna netistä Kansallisarkiston sotapäiväkirjoja jatkosodasta. Lähinnä halusin tietää oman pappani sotareissun kulun. Tämä voi kiinnostaa paikkakuntalaisia lukijoita, koska pappani oli janakkalalaisten porukassa. Yleensä samasta kunnasta olevat sotivat samoissa yksiköissä ja samalla suunnalla. Myös hämeenlinnalaisia oli viereisissä yksiköissä. Pappani yksikön ylimmät upseerit olivat hämeenlinnalaiset kapteenit Osmo Laakso ja Andres Kuusterä.
Innostuksen aiheeseen sain papan sotilaspassin tutkimisesta. Serkkuni on tehnyt sukututkimusta ja hän osasikin hakea netistä näitä digitoituja arkistoja. Tuntui aika järkyttävältä nähdä papan liikekannallemääräyskirja. Miltä tuntuu 26-vuotiaasta miehestä jolla on 2kk vanha tytär, kun saa käteensä liikekannallepanolapun? Minkä kamalan tunnemyrskyn meidän isät ja isoisät ovat joutuneet kestämään. Pappakin oli ollut jo talvisodassa, niin hän tiesi mikä kauheus oli edessä. Janakkalalaiset kokoontui 18.6-41 Turengin koululla. Varsinainen Suomen ja Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 20.6-41. Suomen liikkeellepanosysteemi oli kansainvälisestikin erittäin hieno systeemi. Liikekannallepano tehtiin salaisesti, ei julkisesti radion välityksellä, vaan jokainen sai käteensä lapun missä tavata ja milloin. Näin pyrittiin pitämään Neuvostoliitolta salassa, että Suomi oli hyökkäämässä.
Sotapäiväkirjassa oli muutamia yllättäviä asioita, joita olin itse kuvitellut toisin. Ensinnäkään en tiennyt, että pappa oli joukoissa jotka ylittivät Muurmanskin radan. Asemasotavaiheen he olivat Syvärin kauppalan tienoilla ja Syvärin joen varrella. Olin papan puheista ymmärtänyt, että asemasota oli rauhallista kalastelua, puhdetöitä ja urheilua. Sotapäiväkirjan mukaan koko asemasodankin ajan näin eturintamalla oli aseellista toimintaa vähintään joka toinen päivä. Luulin, että meni viikkoja ettei kukaan ampunut, mutta näin se ei ollutkaan. Vanginsieppausyrityksiä tehtiin parin viikon välein ja sotapäiväkirjan mukan ainakin yksi vartiomies saatiin siepattua. Vihollisen propagandalähetyksiä oli myös ainakin parin viikon välein. Tätä propagandaakin luulin olevan paljon vähemmän ja lähinnä lentolehtisinä. Nyt vasta ymmärrän mikä suunnaton stressi miehille oli, kun oli jatkuvasti hengenvaarassa. Sotilaspassin mukaan pappani jatkosotareissu kesti 3v.5.kk.4pv.eli rauhaan saakka. Se on pitkä aika olla jatkuvasti peloissaan ja valppaana. Ei ihme, jos joidenkin hermot eivät kestäneet.
Pahin vaihe tietysti oli Neuvostoliiton suurhyökkäys 10.6-44. Yksikkö joutui vetäytymään vauhdikkaasti enkä ymmärrä miten he kaikkeen pystyivät. Koko ajan vihollisen tykkituli ja maataistelukoneet häiritsivät marssia. Haavoittuneita tuli päivittäin. Esimerkiksi kapteeni Kuusterä haavottui pahasti vetäytymisen alkuvaiheessa. Kuusterä oli jalkahoitoasiakkaani 80-luvulla ja muistan miten hänen toinen puoli päätään oli arpien peitossa ja poskiluu lähes puuttui. Onneksi niinkin vaikeasta haavoittumisesta huolimatta hän eli yli kahdeksankymppiseksi.
Jatkuva tulitus aiheutti koko ajan myös metsäpaloja, joita miehistö sammutti moneen kertaan. Eräässä kohtaa ehti palaa 3ha ennen, kuin se saatiin sammumaan ja heti syttyi kolme uutta metsäpalon alkua. Tietysti kuiva keskikesäinen metsä oli helppo syttymään. Voi, vaan kuvitella mikä sekasorto on rintamalla vallinnut. Kaikki oli savun peitossa, koko ajan tulitettiin ja marssia olisi pitänyt taka-asemia kohti. Sotapäiväkirjan mukaan pisimmät tykkitulijaksot kesti 6-7 tuntia yhtäjaksoisesti. Ylinjohtaja tuolla alueella oli kenraali Talvela ja voin sanoa, että olen pitänyt häntä lähes psykopaattina. Luen juuri kirjaa missä päämajan kenraalit kutsuvat Talvelaa "kiljuvaksi jalopeuraksi", kun hän sai niin valtavia ja äkkinäisiä raivokohtauksia. Hän oli myös fasisti ihan pahimmasta päästä ja olikin asemasotavaiheessa sijoitettuna Saksaan Suomen yhdysupseerina. Talvela teki paljon harkitsemattomia liikkeitä missä sotilaita kuoli aivan turhaan. Hän oli kenraali, joka ei miehiä säästellyt ja varmaan moni pappaninkin yksiköstä kuoli ihan turhaan. Oma pappani haavoittui, vain kerran ja jo 11.4-42 ja se oli hyvin lievä haavoittuminen.
Innostuksen aiheeseen sain papan sotilaspassin tutkimisesta. Serkkuni on tehnyt sukututkimusta ja hän osasikin hakea netistä näitä digitoituja arkistoja. Tuntui aika järkyttävältä nähdä papan liikekannallemääräyskirja. Miltä tuntuu 26-vuotiaasta miehestä jolla on 2kk vanha tytär, kun saa käteensä liikekannallepanolapun? Minkä kamalan tunnemyrskyn meidän isät ja isoisät ovat joutuneet kestämään. Pappakin oli ollut jo talvisodassa, niin hän tiesi mikä kauheus oli edessä. Janakkalalaiset kokoontui 18.6-41 Turengin koululla. Varsinainen Suomen ja Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 20.6-41. Suomen liikkeellepanosysteemi oli kansainvälisestikin erittäin hieno systeemi. Liikekannallepano tehtiin salaisesti, ei julkisesti radion välityksellä, vaan jokainen sai käteensä lapun missä tavata ja milloin. Näin pyrittiin pitämään Neuvostoliitolta salassa, että Suomi oli hyökkäämässä.
Sotapäiväkirjassa oli muutamia yllättäviä asioita, joita olin itse kuvitellut toisin. Ensinnäkään en tiennyt, että pappa oli joukoissa jotka ylittivät Muurmanskin radan. Asemasotavaiheen he olivat Syvärin kauppalan tienoilla ja Syvärin joen varrella. Olin papan puheista ymmärtänyt, että asemasota oli rauhallista kalastelua, puhdetöitä ja urheilua. Sotapäiväkirjan mukaan koko asemasodankin ajan näin eturintamalla oli aseellista toimintaa vähintään joka toinen päivä. Luulin, että meni viikkoja ettei kukaan ampunut, mutta näin se ei ollutkaan. Vanginsieppausyrityksiä tehtiin parin viikon välein ja sotapäiväkirjan mukan ainakin yksi vartiomies saatiin siepattua. Vihollisen propagandalähetyksiä oli myös ainakin parin viikon välein. Tätä propagandaakin luulin olevan paljon vähemmän ja lähinnä lentolehtisinä. Nyt vasta ymmärrän mikä suunnaton stressi miehille oli, kun oli jatkuvasti hengenvaarassa. Sotilaspassin mukaan pappani jatkosotareissu kesti 3v.5.kk.4pv.eli rauhaan saakka. Se on pitkä aika olla jatkuvasti peloissaan ja valppaana. Ei ihme, jos joidenkin hermot eivät kestäneet.
Pahin vaihe tietysti oli Neuvostoliiton suurhyökkäys 10.6-44. Yksikkö joutui vetäytymään vauhdikkaasti enkä ymmärrä miten he kaikkeen pystyivät. Koko ajan vihollisen tykkituli ja maataistelukoneet häiritsivät marssia. Haavoittuneita tuli päivittäin. Esimerkiksi kapteeni Kuusterä haavottui pahasti vetäytymisen alkuvaiheessa. Kuusterä oli jalkahoitoasiakkaani 80-luvulla ja muistan miten hänen toinen puoli päätään oli arpien peitossa ja poskiluu lähes puuttui. Onneksi niinkin vaikeasta haavoittumisesta huolimatta hän eli yli kahdeksankymppiseksi.
Jatkuva tulitus aiheutti koko ajan myös metsäpaloja, joita miehistö sammutti moneen kertaan. Eräässä kohtaa ehti palaa 3ha ennen, kuin se saatiin sammumaan ja heti syttyi kolme uutta metsäpalon alkua. Tietysti kuiva keskikesäinen metsä oli helppo syttymään. Voi, vaan kuvitella mikä sekasorto on rintamalla vallinnut. Kaikki oli savun peitossa, koko ajan tulitettiin ja marssia olisi pitänyt taka-asemia kohti. Sotapäiväkirjan mukaan pisimmät tykkitulijaksot kesti 6-7 tuntia yhtäjaksoisesti. Ylinjohtaja tuolla alueella oli kenraali Talvela ja voin sanoa, että olen pitänyt häntä lähes psykopaattina. Luen juuri kirjaa missä päämajan kenraalit kutsuvat Talvelaa "kiljuvaksi jalopeuraksi", kun hän sai niin valtavia ja äkkinäisiä raivokohtauksia. Hän oli myös fasisti ihan pahimmasta päästä ja olikin asemasotavaiheessa sijoitettuna Saksaan Suomen yhdysupseerina. Talvela teki paljon harkitsemattomia liikkeitä missä sotilaita kuoli aivan turhaan. Hän oli kenraali, joka ei miehiä säästellyt ja varmaan moni pappaninkin yksiköstä kuoli ihan turhaan. Oma pappani haavoittui, vain kerran ja jo 11.4-42 ja se oli hyvin lievä haavoittuminen.
Juttelin tänään erään asiakkaani kanssa Suomen hevosista ja hän oli kiinnostunut hevosten osallistumisesta sotaan. Kerronkin vielä, että minulle oli yllätys miten tarkkaan hevoset mainittiin noissa sotapäiväkirjoissa. Varmaan yhtä tarkkaan oli kirjattu hevosten haavoittuminen ja kaatuminen, kuin sotilaidenkin.
VastaaPoistaAsemasota vaiheessakin hevosia käytiin tarkistamassa monen eläinlääkärin voimin ainakin puolen vuoden välein. Sekin osoittaa miten tärkeä rolli hevosilla oli sotimisessa. Onneksi nykypäivän sodissa ei eläinparkojen tarvitse enää olla rintamalla mukana.
Inkeri