En ole aikoihin kirjoittanut blogijuttua lukemistani kirjoista, kun en ole löytänyt mitään erityisen säväyttävää. Luen kyllä jatkuvasti vähintään 3-4 kirjaa viikossa, mutta nyt kirjat ovat olleet niin keskinkertaisia ettei niistä ole juuri jäänyt kirjoitettavaa.
Teatteria tirkistelemässä
Luin viikonloppuna näyttelijä Oskari Katajiston elämäkerran nimeltään Tunnustuksia, jonka hän oli kirjoittanut yhdessä kirjailija Arto Leivon kanssa. Nyt en kerro tästä kirjasta sen takia, että se olisi niin hyvä vaan aivan päinvastoin. Kirja oli niin nolo ja suorastaan outo heppoisuudessaan, että se jätti minut miettimään niin sanottujen julkkisten ajatusmaailmaa. En ymmärrä miksi tuo kirja oli edes kirjoitettu. Sitä en usko, että niitä kirjoitettaisiin rahan takia, koska ymmärtääkseni kirjailijan palkkiot ovat niin huonot. Minä aloin lukemaan tätä kirjaa paremman puutteessa ja kun rakastan teatteria aihe kiinnosti minua. Olen yhden kerran nähnyt Oskari Katajiston näyttämöllä joskus 2000-luvun alussa ja se oli yksi parhaista näkemistäni näytelmistä. Näytelmän nimeä en muista, mutta Katajiston roolisuoritus Kustaa III oli aivan loistava. Siksi ihmettelenkin miten niin upea näyttelijä voi kirjoittaa noin turhanpäiväistä hömppää. Odotin edes kivoja juttuja teatterin arjesta, mutta en edes sitä iloa saanut.
Miksi julkisuus kiehtoo?
Ihmettelen eikö kukaan ollut oikolukenut tuota Katajiston tekstiä. Siellä toistettiin samoja asioita moneen kertaan, niin että parikymmentäsivua olisi lähtenyt kevyesti pois, kun ne oli kahteen kertaan. Jotkut asiat oli ilmeisesti hänelle niin tärkeitä, että niitä piti toistaa siksi. Hän kertoi kirjassa neljä kertaa miten häntä kutsuttiin naistenlehdissä Suomen Marlon Brandoksi. Muutenkin nuo muistelukset suurista kehuista ja ylistyksistä oli lähes säälittäviä. Kirja oli myös suorastaan oppikirja siitä miten alkoholisti itse torjuu olevansa alkoholisti. Hän kyllä tunnusti, että alkoholi oli hänelle ongelma, mutta sitten rattijuopumus ja varoitukset ja potkut teatterista oli sitten jo muiden vika. Läpi kirjan hän yritti selittää ettei halua julkisuutta eikä olla julkkis. Miksi sitten pitää kirjoittaa kirja jossa paljastaa itsestään kaiken ja se kaikki oli ihan vailla sisältöä. Sen vielä ymmärrän, että alle parikymppiset haaveilevat julkisuudesta ja tähteydestä ihan lapsellisuuttaan, mutta miten viisikymppinen ammattitaitoinen mies jää siihen noin koukkuun. Ehkä se on sitä narsismia.
Julkisuus on ulkonäkökeskeistä
Syy miksi julkkiselämä minua kovasti pohdituttaa on tämä ulkonäön merkitys, koska se on minun ammattiani. Ulkonäköpaineet ovat teinitytöillä aivan mahdottomia, kun esikuvat on nuken näköisiä turhia julkkiksia. Suurin osa naisista päätyy julkisuuteen ulkonäkönsä takia ja se on minusta jopa alentavaa. Harvoin älykkö joka on aivan tavallisen näköinen nainen on mikään Seiskalehden ykkösjulkkis. Tästä tulee helposti vedettyä se johtopäätös, että kauneus ja äly ei asu samassa ihmisessä. Tätä mielikuvaa vastaan olen koko työelämäni taistellut. Älykäs ja fiksu ihminen voi olla hyvän näköinenkin. Valitettavaa on, että näkyviin pääsee eniten juuri nämä kauniit ja komeat tyhjäpäät. Tähän johtopäätökseen taas tulin luettuani tuon Katajiston kirjan.
Kommentit
Lähetä kommentti