Suomessa on ollut jo parikymmentävuotta sellainen tapa, että kerran vuodessa kehutaan sotaveteraanit ihan perinpohjin. Ei niin köyhää kuntaa, tai kaupunkia ole jossa ei juhlapuheita pidetä ja kiitellä veteraanien ansioita. Kunnanisät kyyneeleet silmissä osoittavat empatiaa ja ymmärrystä vanhoille sotilaille ihan, kuin itse olisi sodassa ollut. Tuo päivä on Suomen itsenäisyyspäivä.
Joku voisi luulla, että yhteiskunnassa jossa näin kiitellään veteraanien tekemää työtä olisi heidän asiansa todella hyvin. Näinhän se ei meillä ole, vaan kun arki koittaa saa lähes yhdeksänkymppiset sotaveteraanit tulla toimeen itsekseen eikä juuri kukaan heille apua tarjoa. Tässä on outoa ristiriitaa. Näiden sotaveteraanien, lottien ja sotaleskien elämänkaari on monella tapaa ollut ihan sietämätön. Sitä, kun mietin omista kokemuksistani ja nykyhetkessä päin en ymmärrä miten he ovat kestäneet ja selvinneet. Sotaveteraanit on pääosaltaan syntyneet 1905- 1925 ja he kokivat jo lapsuudessaan kolmekymmentäluvun alun syvän laman. Suomen köyhemmissä osissa oli silloin lähes nälänhätää ja puute oli arkipäivää. Moni heistä oli myös isätön, koska sisällissodassa kaatui paljon miehiä.
Tuosta asetelmasta lähdettiin Suomea puolustamaan. Neuvottelut Neuvostoliiton kanssa alkoivat jo kesällä 1939 ja se oli kansalle hermoja repivää aikaa. Tiiviisti seurattiin mitä naapureissa Virossa, Latviassa ja Liettuassa tapahtui. Sekin tekee suomalaisista erilaisen, että meidän neuvottelijat pysyivät rauhallisina ja rohkeina. Balttian maiden ulkoministerien hermot pettivät neuvotteluissa ja Stalin sai heidät uhkailuilla ja painostuksella allekirjoittamaan maa-alueiden luovutukset. Varmaan samaa menetelmää käytettiin Suomen valtuuskuntaan, mutta he pysyivät roolissaan ja eivät tehneet päätöksiä ilman eduskunnan suostumusta. Stressaavan neuvotteluvaiheen aikana kaikki ehti ajattelemaan ettei Suomella ole mitään mahdollisuutta selvitä suurvallan hyökkäyksestä. Pidän hyvin erikoisena päätöstä lähteä taistelemaan, vaikka mahdollisuudet selviytyä oli nolla. Se täytyy olla joku erityinen suomalainen luonteenpiirre ettei annettu periksi, vaikka tiedettiin tien johtavan kuolemaan. Moni kansa Euroopassa valitsi aivan toisin. Meillä ei edes juuri ollut oppositiota, joka olisi sotaa vastustanut, heitähän oli alle prosentti Suomen kansasta.
Talvisota oli ilmeisesti ihan helvetti ja se sodan käynti erosi paljon myöhemmästä jatkosodasta. Olosuhteet oli talvella ihan epäinhimilliset ja aseistusta ei ollut. Ymmärrän senkin, että jatkosotaan lähdettiin, koska haluttiin takaisin menetetyt alueet. Paljon puhuttu suur-Suomi ajatus oli vain harvojen yliopistoväen haikailun aihe. Viiden sotavuoden jälkeen Suomi teki hyvin katkeran rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Sotakorvaukset oli aivan epäinhimilliset pienen maan maksettaviksi. Siitäkin nuo ihmiset selvisi. Sotavuosien jälkeen he joutuivat rankkaan työhön nostamaan Suomea takaisin elinvoimaiseksi yhteiskunnaksi. Piti asuttaa 400,000 Karjalan evakkoa ja sekin on huomion arvoista, että kaikki sai kodin. Suomessa ei ollut yhtään pakolaisleiriä, vaan kaikki asutettiin sisämaan taloihin ja koteihin. Suurin osa parhaasta teollisuudestamme jäi rajan taakse Neuvostoliitolle, mutta siitä huolimatta Suomi pystyi maksamaan sotakorvaukset aikataulussa. Olisi toivottavaa, että Putin edes joskus mainitsisin juhlapuheissaan.
Sitten, kun tuo kaikki oli tehty alettiin 50-luvun lopulla syyttämään sotaveteraaneja sodan lietsomisesta ja halveksittiin heidän tekoja. Nuorempi sukupolvi ivaili, että olivat lähteneet sotimaan. Koko sotaveteraanien työ ja menneisyys vesitettiin ja siitä ei saannut enää puhua. Muistan omasta lapsuudestani 60-80-luvulla ettei yleisissä puheissa juurikaan keskusteltu sodasta ja ihmisistä, joka mahdollisti Suomen itsenäisyyden. Vasta parikymmentävuotta sitten Neuvostoliiton hajottua uskallettiin nostaa sota ja veteraanit keskustelun aiheeksi. Nykyäänhän heihin suhtaudutaan teoriassa positiivisesti, mutta käytännön tasolla he eivät koskaan ole saaneet palkkiota siitä mitä he uhrasivat. Suurin osa on jo kuollut ja apu ei juurikaan tavoita näitä vanhuksia. Suomi on jättänyt hyvin huonolle tolalle sotaveteraanien asiat ja se on kansallinen häpeä.
Joku voisi luulla, että yhteiskunnassa jossa näin kiitellään veteraanien tekemää työtä olisi heidän asiansa todella hyvin. Näinhän se ei meillä ole, vaan kun arki koittaa saa lähes yhdeksänkymppiset sotaveteraanit tulla toimeen itsekseen eikä juuri kukaan heille apua tarjoa. Tässä on outoa ristiriitaa. Näiden sotaveteraanien, lottien ja sotaleskien elämänkaari on monella tapaa ollut ihan sietämätön. Sitä, kun mietin omista kokemuksistani ja nykyhetkessä päin en ymmärrä miten he ovat kestäneet ja selvinneet. Sotaveteraanit on pääosaltaan syntyneet 1905- 1925 ja he kokivat jo lapsuudessaan kolmekymmentäluvun alun syvän laman. Suomen köyhemmissä osissa oli silloin lähes nälänhätää ja puute oli arkipäivää. Moni heistä oli myös isätön, koska sisällissodassa kaatui paljon miehiä.
Tuosta asetelmasta lähdettiin Suomea puolustamaan. Neuvottelut Neuvostoliiton kanssa alkoivat jo kesällä 1939 ja se oli kansalle hermoja repivää aikaa. Tiiviisti seurattiin mitä naapureissa Virossa, Latviassa ja Liettuassa tapahtui. Sekin tekee suomalaisista erilaisen, että meidän neuvottelijat pysyivät rauhallisina ja rohkeina. Balttian maiden ulkoministerien hermot pettivät neuvotteluissa ja Stalin sai heidät uhkailuilla ja painostuksella allekirjoittamaan maa-alueiden luovutukset. Varmaan samaa menetelmää käytettiin Suomen valtuuskuntaan, mutta he pysyivät roolissaan ja eivät tehneet päätöksiä ilman eduskunnan suostumusta. Stressaavan neuvotteluvaiheen aikana kaikki ehti ajattelemaan ettei Suomella ole mitään mahdollisuutta selvitä suurvallan hyökkäyksestä. Pidän hyvin erikoisena päätöstä lähteä taistelemaan, vaikka mahdollisuudet selviytyä oli nolla. Se täytyy olla joku erityinen suomalainen luonteenpiirre ettei annettu periksi, vaikka tiedettiin tien johtavan kuolemaan. Moni kansa Euroopassa valitsi aivan toisin. Meillä ei edes juuri ollut oppositiota, joka olisi sotaa vastustanut, heitähän oli alle prosentti Suomen kansasta.
Talvisota oli ilmeisesti ihan helvetti ja se sodan käynti erosi paljon myöhemmästä jatkosodasta. Olosuhteet oli talvella ihan epäinhimilliset ja aseistusta ei ollut. Ymmärrän senkin, että jatkosotaan lähdettiin, koska haluttiin takaisin menetetyt alueet. Paljon puhuttu suur-Suomi ajatus oli vain harvojen yliopistoväen haikailun aihe. Viiden sotavuoden jälkeen Suomi teki hyvin katkeran rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Sotakorvaukset oli aivan epäinhimilliset pienen maan maksettaviksi. Siitäkin nuo ihmiset selvisi. Sotavuosien jälkeen he joutuivat rankkaan työhön nostamaan Suomea takaisin elinvoimaiseksi yhteiskunnaksi. Piti asuttaa 400,000 Karjalan evakkoa ja sekin on huomion arvoista, että kaikki sai kodin. Suomessa ei ollut yhtään pakolaisleiriä, vaan kaikki asutettiin sisämaan taloihin ja koteihin. Suurin osa parhaasta teollisuudestamme jäi rajan taakse Neuvostoliitolle, mutta siitä huolimatta Suomi pystyi maksamaan sotakorvaukset aikataulussa. Olisi toivottavaa, että Putin edes joskus mainitsisin juhlapuheissaan.
Sitten, kun tuo kaikki oli tehty alettiin 50-luvun lopulla syyttämään sotaveteraaneja sodan lietsomisesta ja halveksittiin heidän tekoja. Nuorempi sukupolvi ivaili, että olivat lähteneet sotimaan. Koko sotaveteraanien työ ja menneisyys vesitettiin ja siitä ei saannut enää puhua. Muistan omasta lapsuudestani 60-80-luvulla ettei yleisissä puheissa juurikaan keskusteltu sodasta ja ihmisistä, joka mahdollisti Suomen itsenäisyyden. Vasta parikymmentävuotta sitten Neuvostoliiton hajottua uskallettiin nostaa sota ja veteraanit keskustelun aiheeksi. Nykyäänhän heihin suhtaudutaan teoriassa positiivisesti, mutta käytännön tasolla he eivät koskaan ole saaneet palkkiota siitä mitä he uhrasivat. Suurin osa on jo kuollut ja apu ei juurikaan tavoita näitä vanhuksia. Suomi on jättänyt hyvin huonolle tolalle sotaveteraanien asiat ja se on kansallinen häpeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti