Olen moneen kertaan pohtinut sotahistoriakirjoja lukiessani miten paljon alkoholi ja alkoholismi on vaikuttanut talvi-ja jatkosodan päätöksen tekoon. Keskustelin asiasta Ani Kellomäen kanssa joka kirjoitti kirjan Kosteusvaurioita. Kirjassa käydään läpi lasten kokemuksia ja selviytymismalleja alkoholistiperheissä. Ani kertoi, että seuraavaksi häntä kiinnostaa tutkia politiikkojen ja päättäjien alkoholin käyttöä. Se onkin tutkimisen arvoinen juttu ja minulle tuli heti mieleen aika monta ns.julkijuoppoa ministeriä.
Alkoholistit Suomen hallituksessa
Ymmärrän, että alkoholismi on sairaus ja se aiheuttaa suunnatonta kärsimystä alkoholistin lähipiirille ja hänelle itselleenkin. Kuitenkin paheksun syvästi sitä, että vakavat asiat ovat näiden humaltuneiden ihmisten päätettävissä. Ihan ilman etsimistä mieleeni nousi heti historiasta viisi ministeriä jotka tiedettiin julkisesti alkoholisteiksi. Rudolf Holsti oli pariin otteeseen Suomen ulkoministeri 1930-luvulla. Hänet erotettiin kesken ministerikauden 1938, kun hän oli Saksan suurlähetystön päivällisillä humalassa haukkunut Hitlerin hulluksi koiraksi. Näin jälkikäteen voi todeta hänen olleen oikeassa, mutta tuolloin sen ääneen sanominen oli suuri virhe. Kaarlo Hillilä oli myös ministeri ja Kekkosen hyvä ystävä. Juuri tämä hyväveli-järjestelmä on mahdollistanut juopottelun korkeassa asemassa. Hillilä oli Lapin maaherra jatkosodan aikana, kun pohjoista rajaamme oli puolustamassa 200,000 saksalaista. Hän tuli hyvin toimeen saksalaisten kanssa ja ilmeisesti juopottelu oli mukava yhteinen harrastus sodan synkkyydessä. Mannerheimin tullessa presidentiksi elokuussa 1944 Hillilä oli ainoa joka olisi halunnut pääministerin paikan. Mannerheim ei häntä hyväksynyt, koska hallitusneuvotteluissa hän ei pysynyt pystyssä. Niinpä hänestä tehtiin sisäministeri ja myöhemmin kansanhuoltoministeri. Ministerin tehtävät kuitenkin kävi hänelle liian vaativiksi joten Kekkonen järjesti hänelle Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan pestin jossa sai rauhassa ryyppäillä.
Vaaran vuosia hoidettiin humalassa
Minusta on uskomatonta, että Suomen historian hankalimman ajanjakson eli ns.vaaran vuosien hallituksissa oli juoppoja ministereitä. Silloin, jos koska olisi tarvittu teräväpäisiä järkeviä päättäjiä, mutta ehkä paineet olivat niin kovia, että turvauduttiin helpommin alkoholin turruttavaan vaikutukseen. Vaikeimpina vaaran vuosina, kun valvontakomisio oli vielä Helsingissä meidän sisäministerinä oli Yrjö Leino. Hän oli jo ministeriaikonaan vainoharhainen ja ilmeisen sairas juomaputkien jälkeen. Mielenkiintoista olisi, jos joku todella tutkisi miten paljon hänen alkoholisminsa vaikutti valvontakomision ja Neuvostoliiton kanssa tehtyy yhteistyöhön. Yrjö Leino pelkäsi, että häntä seurataan ja joku kidnappaa hänet joten pelko Neuvostoliittoa kohtaan oli jo harhojen asteella. Ministeri aikanaan hän luovutti Suomen lain vastaisesti parikymmentähenkeä Neuvostoliittoon ja tämä oli kamala kohtalo. Pahalta tuntuu, jos syynä oli Yrjö Leinon pelkotilat ja alkoholismi.
Juopottelua katsottiin läpi sormien
Väinö Leskinen oli hyvin pitkäaikainen ministeri ja monissa hallituksissa mukana. Hän haavottui 1941 hyökkäyssotavaiheessa eikä pystynyt enää palaamaan rintamalle. Hänestä tehtiin Suomen Aseveliliiton sihteeri ja sitä kautta hän oli tuttu kaikille rintamamiehille. Väinö Leskinen oli myös nuoruudessaan olympiatason uimari joka lisäsi hänen arvostustaa. Missään vaiheessa hän ei ilmeisesti suorastaan töpeksinyt humalassa vaan häntä pidettiin värikkäänä persoonana ja lupsakkana miehenä. Hänellä oli todella vaativia ministeri tehtäviä 1940-luvun lopulla ollessaan valtionvarainministerinä ja kauppa-ja teollisuusministerinä. Penna Tervo oli 50-luvun alkupuolella kauppa-ja teollisuusministerinä ja hän esiintyi julkisestikin humalassa. Pahin virhe oli 1952, kun Suomi juhli viimeisen sotakorvauksen maksamista. Messuhallissa järjestettiin suuri juhla ja Penna Tervo piti juhlapuheen vahvasti humalassa. Juttu kuitenkin painettiin villaisella ja hän sai jatkaa tehtävässään. Se olikin tyypillinen tapa siihen aikaan, että humalassa töppäily ei juuri vaikuttanut poliittiseen uraan. Onneksi tässä suhteessa käsitykset ovat muuttuneet ja mediakin pitää huolen ettei humalainen sekoilu jää ”poikaporukan” yhteiseksi salaisuudeksi. Yhteistä näille viidelle ministerille oli, että he kaikki kuolivat suhteellisen nuorina. Penna Tervo oli nuorin kuollessaan 54-vuotiaana autokolarissa ja Yrjö Leino oli vanhin kuollessaan 64-vuotiaana. Toivottavasti Ani Kellomäki innostuu näitä asioita penkomaan, koska tosissaan pengottavaa löytyisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti