Silmäni osuu nykyään yhtenään lehtikirjoituksiin eläinrääkkäysestä. Onko se yleistymään päin, vai huomaanko itse ne paremmin? Jokainen juttu saa minut ahdistumaan, ja mieleeni tulee heti meidän Jösse. Jössehän on meidän kissaveljeksistämme se, joka on pentuvaiheessa saanut pysyviä traumoja. Vaikka Jösse ja Valtsu ovat olleet meillä jo yli 3 vuotta, Jössen traumat näkyy yhä käytöksessä.
Ehkä Jössen tarve erilaiseen kohteluun on tehnyt siitä vähän mamman pojan. Koska Jösse pelästyy helposti, olen vähän liikaakin suojellut sitä kaikelta mikä voisi sen säikäyttää. Koskaan aikaisemmin ei kukaan kissoistani ole ollut niin suuresti huomion tarpeessa.
Joka ilta, kun heittäydyn nojatuoliini lukemaan, tai katselemaan telvisiota, Jösse hyppää pikavauhtia syliini. Alkuillan se nukkuu jalkojeni päällä, jotka olen ojentanut rahille eteeni. Jossain vaiheessa sen pitää kuitenkin päästä kainaloon. Se tunkee päättäväisesti pikku päänsä käsivarteni alle, ja mutkeltaa itsensä kainalooni nukkumaan.Tässä vaiheessa kehräys on kova, ja kun silittelen sitä, saan aina lipaisuja karhealla kielellä palkinnoksi.
Ei voisi uskoa, että luulimme ensimmäisen vuoden, kun Jösse meille tuli, ettei se raukka osaa edes kehrätä. Voihan olla, ettei osannutkaan, jos ei sen elämässä ollut siihen koskaan aiemmin tarvetta. Nyt ainakin kehräys on joka päiväistä, ja Jösse itse pitää huolen, että hän varmasti saa eniten huomiota. Jos Hertta tai Valtsu tulee syliini, niin jostain pyyhältää Jösse mustasukkaisena paikalle. Menkööt muut iskän syliin, minä olen mamman poika, Jösse ilmeiseti on alkanut ajatella.
Sylissä Jössen on helppo sietää television outoja, tai kovia ääniä, mutta muuten säikähdys, ja piiloon ryntääminen tapahtuu heti. Se on kamalaa, että pentu vaiheen kovat kokemukset voi vaivata näin vielä monen vuoden jälkeen. Ihmettelemme, meneeköhän ne pelot ja muistot koskaan ohitse?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti