Kesän aikana olen muutaman vakioasiakkaan kanssa keskustellut heidän lapsuusmuistoistaan ja niiden vaikutuksesta myöhempään elämään. Nämä asiakkaat ovat syntyneet kolmekymmentäluvun puolivälin paikkeilla ja ovat olleet alle kouluiän talvisodan syttyessä.
Lapsuuden ihana aika
Tämä iäkkäät asiakkaat ovat käyneet minulla kymmeniävuosia ja siksi keskustelu on hyvin vapaata. He tietävät minun sotahistoriaharrastukseni ja siksi mielellään kertovatkin muistojaan minulle. Toisaalta voi olla ettei kukaan muu heidän lapsuusmuistoistaan välitäkään ja omaiset ei ainakaan viitsi kuunnella. Tietääkseni Suomessa ei ole tehty mitään tutkimusta siitä miten sota vaikutti näihin pikkulapsiin. Sodan jälkeen syntynyttä sukupolvea on kyllä tältä kantilta haastateltu. Yksi asiakkaani kertoi olleensa neljän vanha, kun lähti äitinsä kanssa Helsingistä talvisodan pommituksia pakoon. He menivät isän kotitaloon maaseudulle ja olivat siellä jatkosodan loppuun saakka. Hänen muistikuva äidistä oli vähäinen, koska äiti oli aina talon töissä, kun kaikki työmäärä kaatui naisille. Isäänsä hän ei muista edes sota-aikana nähneensä ja vasta sodan jälkeen tutustui häneen uudestaan. Hänen isänsä selvisi sodasta ilman ulkoisia vammoja, mutta sedät ja enot kaatuivat. Tämä vaikutti häneen niin, että ollessaan itse äiti ja nuori vaimo hänelle tuli hirveä menettämisen pelko. Jos puoliso oli minuutinkin myöhässä hän oli jo aivan shokissa ja kertasi mielessään miten serkut selvisivät isättömyydestä ja mihin hirveään ahdinkoon nämä lesket joutuivat. Näistä peloista hän selviytyi juttelemalla sisaruksiensa kanssa ja hän oppi lohduttautumaan sillä ettei hänellä olisi hätää leskenäkään, kun oli oma ammatti ja työpaikka.
Saksalaisista ei saanut puhua
Toinenkin asiakkaani oli paossa jatkosodan pommituksia isovanhempiensa luona Pohjois-Suomessa missä he pitivät kyläkauppaa. Lähellä oli saksalaisten varuskunta ja heitä näki kaupalla jatkuvasti. Pohjois-Suomessa ja Lapissa oli jatkosodan aikana 200.000 saksalaissotilasta ja heidän vastuullaan oli koko Lapin puolustus. Vasta rauhan teon jälkeen syksyllä 1944 saksalaiset piti ajaa pois ja Lapin sota alkoi. Tämä asiakkaani kertoi, että saksalaiset kävi usein myös vieraisilla isovanhempien luona, koska isoisä puhui saksaa. He kuuluivat kolmevuotta joka päiväiseen arkeen ja pikkutytön mielestä he olivat mukavia. Rauhan tultua perhe muutti takaisin Helsinkiin ja asiakkaani kertoi joskus kyselleensä mitähän näille saksalaispojille kuului. Silloin vanhemmat vannottivat ettei missään tapauksessa saa kertoa helsinkiläisille edes tavanneensa saksalaisia, vaan heidät pitää unohtaa täysin. Asiakkaani kertoi nyt vanhemmiten analysoineensa tätä kokemusta ja hänen mielestään se vaikutti kykyyn luottaa toiseen ihmiseen. Hänelle oli mysteeri miten vanhemmat ja isovanhemmat käänsivätkin kelkkansa äkisti saksalaisten suhteen ja menetti luottamuksensa siihen, että ihminen pysyisi sanojensa takana. Tietysti sen ymmärtää nyt jälkikäteen, että se oli maan tapa eikä saksalaisista ollut hyväksi puhua. Lapsen on tietysti mahdoton ymmärtää, että ystävyys pistetäänkin äkisti täysin poikki ja koko tapahtumia ei saa muistella, tai sitten mainita.
Lapsuus muovaa ihmistä
Eräs asiakkaani kertoi junia nähdessään näkevänsä mielessään pitkät sota-ajan asekuljetukset. Hän asui lähellä rautaietä ja junia meni yhtenään panssarivaunu-ja tykkilastissa. Uskon, että jokainen sota-ajan lapsi on jonkun pysyvän ajatusmallin lapsuudestaan omaksunut. Nykyisinhän tiedetään miten suuri merkitys ensimmäisillä lapsuusvuosilla on miten ne muovaa koko tulevaa persoonaa. Ville Kivimäen kirja Murtuneet mielet, joka voitti Tietofinlandia palkinnon muutama vuosi sitten nosti esiin miten sotilaat traumatisoituivat sodassa. Vieläkään ei puhuta siitä miten vaimot ja lapset kestivät oman roolinsa ja mitä vaikutuksia kokemuksista tuli loppuelämäksi. Uskon myös, että nämä traumat ovat jossain määrin myös siirtyneet heidän lapsiin ja lastenlapsiin. Toivottavasti tätäkin aluetta joku viisas alkaisi tutkimaan.
Kommentit
Lähetä kommentti