Aina, kun sotahistoriaharrastukseni tulee ensimmäistä kertaa puheeksi uusien ihmisten kanssa se herättää hämmästystä. Lähes kaikki kysyy miksi minä sellaista harrastan ja siitä pyydetään aina jotain selitystä. Myönnän sen joskus tympäisevän minua, koska eihän muutkaan joudu selittelemään harrastuksiaan. Ei kukaan kysele keneltäkään mieheltä miksi harrastat sotahistoriaa. Ihmisillä on niin voimakas stereotypia kosmetologista ja ulkoisesti naisellisesta naisesta ettei siihen mahdu sotahistorian harrastus.
Kuulen hyvin usein kommentin tunteettomuudesta, kun kerron harrastuksestani. Moni luulee, että rämmin metsissä leikkimässä sotaa, mutta se on taas sotapelien harrastamista. Olen monen vakioasiakkaani kanssa keskustellut siitä miten paljon tunteita sotakirjat ja elokuvat aiheuttaa. Minä en juuri koskaan katso fiktiivisiä sotaelokuvia, tai lue sotakirjoja. Kaikki minun käsittelemä materiaali on aina faktadokumentteja. Kirjat ovat tietokirjoja ja sotahistoriaseuran kautta saan luettavaksi kaikki uudet tutkimukset ja väitöskirjat. Nämä fiktiiviset sotakirjat ja elokuvat saa minussa aikaan ahdistusta ja mielipahaa ja vältän niitä. Tiedän myös, että mitä lähemmäksi omaa maailmaani joku väitöskirja tulee sen enemmän se herättää minussa tunteita. Suomen talvisota ja jatkosota on vaikeampaa luottavaa mitä lähempänä ollaan alueita missä oma pappani taisteli.
Alunperinhän olen aloittanut ihan muun maailman sodista hyvin kaukana Suomesta. Noin kaksitoista vuotiaana aloitin intiaanisodista, Amerikan itsenäistymisestä ja sisällissodasta. Parikymppisenä kaivoin tietoja Vietnamin sodasta ja Kamputsean sisällissodasta. Lähempänä kolmeakymppiä 1980-luvun lopulla olin uppoutunut Lähi-Itään ja Israeliin. Vasta noin viisitoistavuotta sitten lähes nelikymppisenä kestin Suomen omia sotia. Kyllä siis tunteet ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen mihin aiheeseen olen milloinkin uppoutunut. Sietokykyni on myös kehittynyt harrastuksen myötä. Olen myös niin intohimoisen uppoutunut harrastukseeni, että se täyttää vapaa-aikani täysin. Mieheni joskus ihmettelee, että on kummallinen tapa rentoutua katselemalla dokumenttiä keskitysleireistä ja juutalaisten ruumiskasoista. Torjun myös masennusta ja alakuloa harrastuksellani. Tämä syksyn pimeys aiheuttaa välillä alavirettä, niin uppoutumalla lukemaan tutkimusta esimerkiksi hallituksen talvisodan aikaisista pöytäkirjoista unohtuu masennus täysin. Tiedän, että suurin osa lukijoista ajattelee suorastaan kauhulla, jos jotain niin tylsää pitäisi lukea ja muistaakin siitä vielä. Minulle se on innostavaa ja olen ihan täpinöissä, jos minulla on sen kaltainen kirja viikonloppua varten. Saan siitä lukemisesta mielihyvää ja iloa. Tämä osoittaa, että me ihmiset olemme hyvin erilaisia eikä ketään pitäisi arvioida jonkun stereotyypin mukaan.
Kuulen hyvin usein kommentin tunteettomuudesta, kun kerron harrastuksestani. Moni luulee, että rämmin metsissä leikkimässä sotaa, mutta se on taas sotapelien harrastamista. Olen monen vakioasiakkaani kanssa keskustellut siitä miten paljon tunteita sotakirjat ja elokuvat aiheuttaa. Minä en juuri koskaan katso fiktiivisiä sotaelokuvia, tai lue sotakirjoja. Kaikki minun käsittelemä materiaali on aina faktadokumentteja. Kirjat ovat tietokirjoja ja sotahistoriaseuran kautta saan luettavaksi kaikki uudet tutkimukset ja väitöskirjat. Nämä fiktiiviset sotakirjat ja elokuvat saa minussa aikaan ahdistusta ja mielipahaa ja vältän niitä. Tiedän myös, että mitä lähemmäksi omaa maailmaani joku väitöskirja tulee sen enemmän se herättää minussa tunteita. Suomen talvisota ja jatkosota on vaikeampaa luottavaa mitä lähempänä ollaan alueita missä oma pappani taisteli.
Alunperinhän olen aloittanut ihan muun maailman sodista hyvin kaukana Suomesta. Noin kaksitoista vuotiaana aloitin intiaanisodista, Amerikan itsenäistymisestä ja sisällissodasta. Parikymppisenä kaivoin tietoja Vietnamin sodasta ja Kamputsean sisällissodasta. Lähempänä kolmeakymppiä 1980-luvun lopulla olin uppoutunut Lähi-Itään ja Israeliin. Vasta noin viisitoistavuotta sitten lähes nelikymppisenä kestin Suomen omia sotia. Kyllä siis tunteet ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen mihin aiheeseen olen milloinkin uppoutunut. Sietokykyni on myös kehittynyt harrastuksen myötä. Olen myös niin intohimoisen uppoutunut harrastukseeni, että se täyttää vapaa-aikani täysin. Mieheni joskus ihmettelee, että on kummallinen tapa rentoutua katselemalla dokumenttiä keskitysleireistä ja juutalaisten ruumiskasoista. Torjun myös masennusta ja alakuloa harrastuksellani. Tämä syksyn pimeys aiheuttaa välillä alavirettä, niin uppoutumalla lukemaan tutkimusta esimerkiksi hallituksen talvisodan aikaisista pöytäkirjoista unohtuu masennus täysin. Tiedän, että suurin osa lukijoista ajattelee suorastaan kauhulla, jos jotain niin tylsää pitäisi lukea ja muistaakin siitä vielä. Minulle se on innostavaa ja olen ihan täpinöissä, jos minulla on sen kaltainen kirja viikonloppua varten. Saan siitä lukemisesta mielihyvää ja iloa. Tämä osoittaa, että me ihmiset olemme hyvin erilaisia eikä ketään pitäisi arvioida jonkun stereotyypin mukaan.
Kommentit
Lähetä kommentti