Viime aikoina olen muutamissa lukemissani kirjoissa törmännyt Suomen naisasian historiaan. Tuntuu käsittämättömältä, että vielä sataviisikymmentävuotta sitten oli lähes mahdotonta naisen opiskella yliopistossa. Ensimmäiset naisopiskelijat joutuivat hakemaan vapautuksen sukupuolestaan ja vasta sitten he saivat suorittaa tenttejä, mutta itse opiskelu piti tehdä eri huoneessa, kuin miehet. Näkäkantana oli se, että naisen sukupuolessa oli jotain vikaa ja siitä vapautettiin eikä tehty toistapäin eli vähennetty yliopiston turhia esteitä.
Suomen ensimmäinen naislääkäri oli Rosita Heikel (1842-1929) joka luki lääketiedettä 1871-78 ja vasta parikymmentävuotta hänen jälkeensä tulivat seuraavat naiset lääketieteen tiedekuntaan. Rosita Heikel ei ollut ylioppilas, koska se oli mahdotonta sen ajan naiselle. Hänelle annettiin erioikeus vielä senkin takia ettei ylioppilaskoetta oltu suoritettu. Emma Irene Åström (1847-1934)oli ensimmäinen naismaisteri ja toinen ylioppilas. Ensimmäinen ylioppilas oli Maria Tschetschulin 1870, mutta hän ei jatkanut opiskeluaan pidemmälle. Äskettäin ilmestyi kirja nimeltä Naisten aika ja siinä on todella mielenkiintoisia pienelämäkertoja eri alojen uranuurtaja naisista Suomessa. He alkoivat jo varhain perustamaan yhdistyksiä oman alansa, tai aatteensa ympärille ja jakoivat oppimaansa muille. Ennen kaikkea he ajoivat naisen aseman parantamista ja muutamat voimakkaat ja sinnikkäät naiset ovat antaneet pohjan nykyiselle tasa-arvolle.
Olen asiaan perehtynyt menneinä vuosina toisellakin tapaa, koska edustin Yrittäjänaisten Keskusliittoa Naisjärjestöjen Keskusliiton hallituksessa 2000-luvun alussa. Naisjärjestöjen Keskusliitto on perustettu 1907 ja alunperin se ajoi äänioikeutta ja tasa-arvoa. Minun hallituskautenani siihen kuului noin sata eri järjestöä ja noin kuusisataatuhatta jäsentä. Silloin teimme tiivistä yhteistyötä poliittisten päättäjien kanssa ja annoimme lausuntoja ja kannanottoja erilaisiin esityksiin ja päätöksiin tasa-arvon kannalta. Omana hallitusaikanani tutustuin silloiseen puolustusministeriin Anneli Tainaan, oikeushammaslääkäri Helena Rantaan ja nykyiseen puheenjohtajaan Sirkka-Liisa Anttilaan. Kauhukseni huomaan, että en juurikaan muista muita hallituksessa olleita, vaikka meitä oli kymmenkunta. Moni oli kansanedustaja silloin, mutta ilmeisesti niin mitättömiä etten heitä nyt kymmenenvuoden päästä edes muista.
Niinä vuosina perehdyin hyvinkin tasa-arvon historiaan ja jotenkin tuntuu siltä, että olemme nykyisin aika heikkoa tekoa verrattuna näihin 1800-luvun loppupuolen aktiiveihin. Suomessa oli menossa raju venäläistämiskausi ja kieliriidat. Sitten, kun saatiin äänioikeus alkoi itsenäisyystaistelu ja sisällissota. Tosin suurin osa näistä tasa-arvoa ajavista naisista eivät olleet työelämässä meidän tavoin, vaan heillä oli suvulta perittyä rahaa. Toisaalta se raha vapautti heidän aikansa päivätyöltä, mutta muu vapaus puuttui. Nämä itsenäistä päätäntävaltaa ja opiskeluoikeutta ajavia naisia pidettiin hulluina. Suku saattoi heitä hylkiä ja todella harva heistä meni naimisiin. He omistautuivat täysin työlleen ja ajoivat asioihin parannuksia meidän nykynaisten eteen.
Suomen ensimmäinen naislääkäri oli Rosita Heikel (1842-1929) joka luki lääketiedettä 1871-78 ja vasta parikymmentävuotta hänen jälkeensä tulivat seuraavat naiset lääketieteen tiedekuntaan. Rosita Heikel ei ollut ylioppilas, koska se oli mahdotonta sen ajan naiselle. Hänelle annettiin erioikeus vielä senkin takia ettei ylioppilaskoetta oltu suoritettu. Emma Irene Åström (1847-1934)oli ensimmäinen naismaisteri ja toinen ylioppilas. Ensimmäinen ylioppilas oli Maria Tschetschulin 1870, mutta hän ei jatkanut opiskeluaan pidemmälle. Äskettäin ilmestyi kirja nimeltä Naisten aika ja siinä on todella mielenkiintoisia pienelämäkertoja eri alojen uranuurtaja naisista Suomessa. He alkoivat jo varhain perustamaan yhdistyksiä oman alansa, tai aatteensa ympärille ja jakoivat oppimaansa muille. Ennen kaikkea he ajoivat naisen aseman parantamista ja muutamat voimakkaat ja sinnikkäät naiset ovat antaneet pohjan nykyiselle tasa-arvolle.
Olen asiaan perehtynyt menneinä vuosina toisellakin tapaa, koska edustin Yrittäjänaisten Keskusliittoa Naisjärjestöjen Keskusliiton hallituksessa 2000-luvun alussa. Naisjärjestöjen Keskusliitto on perustettu 1907 ja alunperin se ajoi äänioikeutta ja tasa-arvoa. Minun hallituskautenani siihen kuului noin sata eri järjestöä ja noin kuusisataatuhatta jäsentä. Silloin teimme tiivistä yhteistyötä poliittisten päättäjien kanssa ja annoimme lausuntoja ja kannanottoja erilaisiin esityksiin ja päätöksiin tasa-arvon kannalta. Omana hallitusaikanani tutustuin silloiseen puolustusministeriin Anneli Tainaan, oikeushammaslääkäri Helena Rantaan ja nykyiseen puheenjohtajaan Sirkka-Liisa Anttilaan. Kauhukseni huomaan, että en juurikaan muista muita hallituksessa olleita, vaikka meitä oli kymmenkunta. Moni oli kansanedustaja silloin, mutta ilmeisesti niin mitättömiä etten heitä nyt kymmenenvuoden päästä edes muista.
Niinä vuosina perehdyin hyvinkin tasa-arvon historiaan ja jotenkin tuntuu siltä, että olemme nykyisin aika heikkoa tekoa verrattuna näihin 1800-luvun loppupuolen aktiiveihin. Suomessa oli menossa raju venäläistämiskausi ja kieliriidat. Sitten, kun saatiin äänioikeus alkoi itsenäisyystaistelu ja sisällissota. Tosin suurin osa näistä tasa-arvoa ajavista naisista eivät olleet työelämässä meidän tavoin, vaan heillä oli suvulta perittyä rahaa. Toisaalta se raha vapautti heidän aikansa päivätyöltä, mutta muu vapaus puuttui. Nämä itsenäistä päätäntävaltaa ja opiskeluoikeutta ajavia naisia pidettiin hulluina. Suku saattoi heitä hylkiä ja todella harva heistä meni naimisiin. He omistautuivat täysin työlleen ja ajoivat asioihin parannuksia meidän nykynaisten eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti