Lomareissu Krakovaan alkaa olla loppusuoralla ja pääkohde eli Auscwitz on nähty. Auscwitzin oikea nimi on Oswiecim, saksalaiset muutti miehittämiensä maiden nimistöt saksalaisiksi ja Oswiecimin kylästä tuli Auscwitz.
Auscwitz on minulle tuttu niistä kymmenistä dokumenteista, joita olen nähnyt ja mitään ihan uutta en oppinut. Kuitenkin käynti paikan päällä selkeytti minulle Auscwitzin ja Birkenaun eron. Sen olen aina tiennyt, että Auscwitz oli vain kokoamisleiri ja vasta Birkenau oli tuhoamisleiri. Yleensähän meillä puhutaan vaan Auscwitzista, niin kuin kaikki tuho olisi tehty siellä. Turistikierros alkoi Auscwitzistä ja siellä hämmästelin hyvin tehtyjä kivisiä rakennuksia, mutta sitten muistin, että ne olivat alkujaan Puolan armeijan kasarmeja. Rakennukset olisi voineet olla mitä hyvänsä koulu-tai toimistorakennuksia ellei olisi mennyt sisälle ja nähnyt vankikopit. Nämä kaikkihan on esitetty Suomenkin tv-dokumenteissä, pari tuhatta kiloa ihmishiuksia, kasoittain lasten kenkiä ja tuhansittain kerättyjä silmälaseja.
Eräässä kellarissa oli puhelinkopin kokoiset rangaistuskopit tiiliseinässä pahoja rangaistuksia varten. Niissä ihminen ei mahtunut, kuin seisomaan. En voi muuta sanoa, kuin ettei tämä ole pelkkää historiaa. Vilnan KGB-museossa oli nämä samat kopit entisöity Neuvostoliiton jäljiltä ja ne oli vuodelta 1988. Aivan varmasti jossain päin maailmaa joku nytkin tekee kuolemaa sellaisessa kopissa. Opaskierros kesti Auscwitzissä pari tuntia ja se oli hyvin kattava. Ihmettelin siellä omaa venyvää moraaliani. Vastustan tiukasti kuolemantuomioita ja kauhistelen sitä miten monessa USA:n osavaltiossa on kuolemanrangaistus voimassa. Sitten seisoin Auscwitzissä keskitysleirin komendantin Rulodf Hössin hirsipuun vieressä ja koin, että se oli oikeuden mukaista. Hänet tuomittiin vuonna 1947 Krakovan oikeudenkäynnissä kuolemaan syytettynä teoistaan ihmiskuntaa vastaan.
Birkenau oli kolmen kilometrin päässä Auscwitzista ja se oli sellainen hökkeliparakkileiri, kun kuvittelinkin. Alue oli vaan ihan suunnattomasti isompi, kuin luulin. Parakkeja oli silmänkantamattomiin. Birkenaussa natsisaksa näytti miten hyvällä organisoinnilla kuolemantehdas toimii mielettömän tehokkaasti. Sitä ei voisi uskoa ellei tietäisi sen olevan totta. Alle kuudessa vuodessa noilla leireillä surmattiin 1,5 miljoonaa ihmistä, suurin osa vuosina 1942-45.
Kaikissa kirjoissa mitä olen viime aikoina lukenut näistä keskitysleireistä paheksutaan turistien epäkunnioittavaa käytöstä. Sama järkytti myös minua. Nuoret naiset ottivat selfieitä krematorioissa ja kaasukammioissa ja kikattivat keskenään, vaikka ovella olevassa lapussakin pyydettiin hiljaisuutta ja kunnioittavaa käytöstä niitä ihmisiä kohtaan, jotka niissä kuolivat. Hämmästyin myös miten paljon perheitä oli pikkulasten kanssa kierroksella. Alle kouluikäisiä pikkulapsia oli todella paljon ja kierroksen alussa he olivat vielä virkeitä ja leikkivät hippaa vankien makuusaleissa ja kiljuivat ja nauroivat. Loppupuolella kierrosta he itkivät ja kiljuivat väsymyksestä ja kai jo järkytyksestäkin. Yleensä näissä pahimmissa sotamuseoissa on ikäraja, esimerkiksi Varsovan Kansannousunmuseossa se oli 13-vuotta. Itse en 1980-luvulla pystynyt menemään Jerusalemissa olevaan holocaustmuseoon, koska pidin sitä liian järkyttävänä ja olin silloin lähes kolmekymppinen. Moni asiakkaanikin kyselee miten pystyn menemään keskitysleiriin ja ymmärrän kysymyksen hyvin. Nykyisin olen varmaan hiukan turtunut kauhuihin, koska se harrastuksenani kuuluu jokapäiväiseen elämääni. Mikään leikkipaikka keskitysleiri ei kuitenkaan ole.
Auscwitz on minulle tuttu niistä kymmenistä dokumenteista, joita olen nähnyt ja mitään ihan uutta en oppinut. Kuitenkin käynti paikan päällä selkeytti minulle Auscwitzin ja Birkenaun eron. Sen olen aina tiennyt, että Auscwitz oli vain kokoamisleiri ja vasta Birkenau oli tuhoamisleiri. Yleensähän meillä puhutaan vaan Auscwitzista, niin kuin kaikki tuho olisi tehty siellä. Turistikierros alkoi Auscwitzistä ja siellä hämmästelin hyvin tehtyjä kivisiä rakennuksia, mutta sitten muistin, että ne olivat alkujaan Puolan armeijan kasarmeja. Rakennukset olisi voineet olla mitä hyvänsä koulu-tai toimistorakennuksia ellei olisi mennyt sisälle ja nähnyt vankikopit. Nämä kaikkihan on esitetty Suomenkin tv-dokumenteissä, pari tuhatta kiloa ihmishiuksia, kasoittain lasten kenkiä ja tuhansittain kerättyjä silmälaseja.
Eräässä kellarissa oli puhelinkopin kokoiset rangaistuskopit tiiliseinässä pahoja rangaistuksia varten. Niissä ihminen ei mahtunut, kuin seisomaan. En voi muuta sanoa, kuin ettei tämä ole pelkkää historiaa. Vilnan KGB-museossa oli nämä samat kopit entisöity Neuvostoliiton jäljiltä ja ne oli vuodelta 1988. Aivan varmasti jossain päin maailmaa joku nytkin tekee kuolemaa sellaisessa kopissa. Opaskierros kesti Auscwitzissä pari tuntia ja se oli hyvin kattava. Ihmettelin siellä omaa venyvää moraaliani. Vastustan tiukasti kuolemantuomioita ja kauhistelen sitä miten monessa USA:n osavaltiossa on kuolemanrangaistus voimassa. Sitten seisoin Auscwitzissä keskitysleirin komendantin Rulodf Hössin hirsipuun vieressä ja koin, että se oli oikeuden mukaista. Hänet tuomittiin vuonna 1947 Krakovan oikeudenkäynnissä kuolemaan syytettynä teoistaan ihmiskuntaa vastaan.
Birkenau oli kolmen kilometrin päässä Auscwitzista ja se oli sellainen hökkeliparakkileiri, kun kuvittelinkin. Alue oli vaan ihan suunnattomasti isompi, kuin luulin. Parakkeja oli silmänkantamattomiin. Birkenaussa natsisaksa näytti miten hyvällä organisoinnilla kuolemantehdas toimii mielettömän tehokkaasti. Sitä ei voisi uskoa ellei tietäisi sen olevan totta. Alle kuudessa vuodessa noilla leireillä surmattiin 1,5 miljoonaa ihmistä, suurin osa vuosina 1942-45.
Kaikissa kirjoissa mitä olen viime aikoina lukenut näistä keskitysleireistä paheksutaan turistien epäkunnioittavaa käytöstä. Sama järkytti myös minua. Nuoret naiset ottivat selfieitä krematorioissa ja kaasukammioissa ja kikattivat keskenään, vaikka ovella olevassa lapussakin pyydettiin hiljaisuutta ja kunnioittavaa käytöstä niitä ihmisiä kohtaan, jotka niissä kuolivat. Hämmästyin myös miten paljon perheitä oli pikkulasten kanssa kierroksella. Alle kouluikäisiä pikkulapsia oli todella paljon ja kierroksen alussa he olivat vielä virkeitä ja leikkivät hippaa vankien makuusaleissa ja kiljuivat ja nauroivat. Loppupuolella kierrosta he itkivät ja kiljuivat väsymyksestä ja kai jo järkytyksestäkin. Yleensä näissä pahimmissa sotamuseoissa on ikäraja, esimerkiksi Varsovan Kansannousunmuseossa se oli 13-vuotta. Itse en 1980-luvulla pystynyt menemään Jerusalemissa olevaan holocaustmuseoon, koska pidin sitä liian järkyttävänä ja olin silloin lähes kolmekymppinen. Moni asiakkaanikin kyselee miten pystyn menemään keskitysleiriin ja ymmärrän kysymyksen hyvin. Nykyisin olen varmaan hiukan turtunut kauhuihin, koska se harrastuksenani kuuluu jokapäiväiseen elämääni. Mikään leikkipaikka keskitysleiri ei kuitenkaan ole.
Kommentit
Lähetä kommentti