Alan näköjään tulla siihen ikään, kun vanhojen asioiden muistelu on tosi hauskaa. Suurin osa asiakkaistani on syntynyt 50-ja 60-luvuilla ja moni nauraa, kuinka mukavaksi muistelut ovat tulleet ja ennen sitä pidettiin vanhojen mummojen touhuna.
Nyt siis kysyn kuinka moni muistaa miten innoissaan Suomesta tehtiin matkoja Lenskiin eli Leningradiin (nyk.Pietari)70-ja 80-luvuilla? Leningrad oli oikea lähimatkailun helmi, kun Tallinnaan ei vielä juurikaan päästy ja Tukholma oli kallis. Vanhempieni ikäluokka teki lähes joka kesä Lenskinreissun ja itsekin koin tämän riemun kerran. Matkat tehtiin joko bussilla, tai junalla ja junamatka kesti ainakin tuplaten sen verran, kun nykyään. Rajanylityksessä saattoi mennä tuntikaupalla, kun kaikki syynättiin ihan syynäämisen ilosta. Tein matkan junalla ja vuosi saattoi olla 1983. Leningrad on ehdottomasti eksoottisin matkakohde missä olen koskaan käynnyt. Kahdeksankymmentäluvulla tekemäni Lähi-idän ja Israelin matkat eivät olleet ollenkaan niin eksoottisia. Jordanian pienimmässäkin peräkylässä sai puhdasta pullovettä ja yleensä Coca-Colaakin. Leningradissa ei näitä ylellisyyksiä ollut eikä ruokaa juuri muutenkaan.
Muistan vieläkin mikä järkytys oli nähdä tuon suuren naapurimme lähikaupunki. Oli vielä marraskuun pimeä räntäsää ja katuvalojakaan ei oikein ollut. Järkyttävin muistikuvani liittyy lapsiin. Kaduilla oli paljon väkeä ja myös pikkulapsia vanhempineen. Nuo lapset oli puettu ihan samoihin vaatteisiin, kuin eräässä kotini valokuvassa isälläni oli kolmenvanhana eli vuonna 1939. Hotellin henkilökunta olisi ostanut meiltä aivan kaiken mitä mukanamme oli. Päällämme olleet vaatteet olisi ostettu moneen kertaan. Ruokapuoli oli tosi onnetonta, kananmunatkin maistui ihan silliltä. Ilmeisesti kanoja ruokittiin pelkällä kalarehulla ja maku siirtyi jo muniinkin. Mitään muuta ruokaa reissulla ei ollutkaan tarjolla, hotellin aamiaseen kuuluin paistettua kananmunaa ja mustaa leipää. Ostamassani m
pullovedessä uiskenteli kaikenlaista haituvaa ja se oli väriltäänkin rusehtavaa. Ainoat mitkä maistuivat normaalilta oli vodka ja shampanja. Kylmä shampanja maistui janoon ihanalta, kun muuta juotavaa ei ollut ja lähtihän sillä vähän nälkäkin.
Kotimatkalla seisoimme Viipurissa monta tuntia, kun tullimiehet purki junanvaunua ja tarkastivat ettei mitään ollut piilossa.Viipurin aseman vessa oli länsimaiseen elämään tottuneelle nuorelle naiselle aivan kauhistus. Sitä ei takuulla oltu pesty sen jälkeen, kun suomalaiset lähti Viipurista ja yksikään vesihana ei toiminut. Meillä oli ystävättäreni kanssa myös jännitys korkealla, kun hän hiukan oli mokaillut tullipapereissa. Menomatkalla piti täyttää kyselykaavake, jossa kysyttiin kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Siihen piti myös kirjoittaa mitä koruja oli mukana, oliko sormuksia, korvakoruja yms. Ystävättäreni huomasi vasta perillä, että hänellä oli jäännyt käsilaukun pohjalle kaulakoru ja rannekello mitä hän ei ollut ilmoittanut. Olimme ihan kauhuissamme mitä tapahtuu, kun ne löydetään. Onneksi mitään ei tapahtunut. Näin jälkeen päin ajattelen, että ei siitä kaavakkeesta ollut mitään hyötyä. Se kirjoitettiin suomeksi ja yksikään tullimies ei suomea osannut, kunhan keräsivät turhia paperipinoja, niin kuin Neuvostoliitossa tapana oli.
Minkälaisia muistikuvia muilla lukijoilla on? Onkohan nämä kauhukuvani lisääntynyt matkan varrella, vai muistaako toisetkin Neuvostoliiton aika kurjana paikkana?
Nyt siis kysyn kuinka moni muistaa miten innoissaan Suomesta tehtiin matkoja Lenskiin eli Leningradiin (nyk.Pietari)70-ja 80-luvuilla? Leningrad oli oikea lähimatkailun helmi, kun Tallinnaan ei vielä juurikaan päästy ja Tukholma oli kallis. Vanhempieni ikäluokka teki lähes joka kesä Lenskinreissun ja itsekin koin tämän riemun kerran. Matkat tehtiin joko bussilla, tai junalla ja junamatka kesti ainakin tuplaten sen verran, kun nykyään. Rajanylityksessä saattoi mennä tuntikaupalla, kun kaikki syynättiin ihan syynäämisen ilosta. Tein matkan junalla ja vuosi saattoi olla 1983. Leningrad on ehdottomasti eksoottisin matkakohde missä olen koskaan käynnyt. Kahdeksankymmentäluvulla tekemäni Lähi-idän ja Israelin matkat eivät olleet ollenkaan niin eksoottisia. Jordanian pienimmässäkin peräkylässä sai puhdasta pullovettä ja yleensä Coca-Colaakin. Leningradissa ei näitä ylellisyyksiä ollut eikä ruokaa juuri muutenkaan.
Muistan vieläkin mikä järkytys oli nähdä tuon suuren naapurimme lähikaupunki. Oli vielä marraskuun pimeä räntäsää ja katuvalojakaan ei oikein ollut. Järkyttävin muistikuvani liittyy lapsiin. Kaduilla oli paljon väkeä ja myös pikkulapsia vanhempineen. Nuo lapset oli puettu ihan samoihin vaatteisiin, kuin eräässä kotini valokuvassa isälläni oli kolmenvanhana eli vuonna 1939. Hotellin henkilökunta olisi ostanut meiltä aivan kaiken mitä mukanamme oli. Päällämme olleet vaatteet olisi ostettu moneen kertaan. Ruokapuoli oli tosi onnetonta, kananmunatkin maistui ihan silliltä. Ilmeisesti kanoja ruokittiin pelkällä kalarehulla ja maku siirtyi jo muniinkin. Mitään muuta ruokaa reissulla ei ollutkaan tarjolla, hotellin aamiaseen kuuluin paistettua kananmunaa ja mustaa leipää. Ostamassani m
pullovedessä uiskenteli kaikenlaista haituvaa ja se oli väriltäänkin rusehtavaa. Ainoat mitkä maistuivat normaalilta oli vodka ja shampanja. Kylmä shampanja maistui janoon ihanalta, kun muuta juotavaa ei ollut ja lähtihän sillä vähän nälkäkin.
Kotimatkalla seisoimme Viipurissa monta tuntia, kun tullimiehet purki junanvaunua ja tarkastivat ettei mitään ollut piilossa.Viipurin aseman vessa oli länsimaiseen elämään tottuneelle nuorelle naiselle aivan kauhistus. Sitä ei takuulla oltu pesty sen jälkeen, kun suomalaiset lähti Viipurista ja yksikään vesihana ei toiminut. Meillä oli ystävättäreni kanssa myös jännitys korkealla, kun hän hiukan oli mokaillut tullipapereissa. Menomatkalla piti täyttää kyselykaavake, jossa kysyttiin kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Siihen piti myös kirjoittaa mitä koruja oli mukana, oliko sormuksia, korvakoruja yms. Ystävättäreni huomasi vasta perillä, että hänellä oli jäännyt käsilaukun pohjalle kaulakoru ja rannekello mitä hän ei ollut ilmoittanut. Olimme ihan kauhuissamme mitä tapahtuu, kun ne löydetään. Onneksi mitään ei tapahtunut. Näin jälkeen päin ajattelen, että ei siitä kaavakkeesta ollut mitään hyötyä. Se kirjoitettiin suomeksi ja yksikään tullimies ei suomea osannut, kunhan keräsivät turhia paperipinoja, niin kuin Neuvostoliitossa tapana oli.
Minkälaisia muistikuvia muilla lukijoilla on? Onkohan nämä kauhukuvani lisääntynyt matkan varrella, vai muistaako toisetkin Neuvostoliiton aika kurjana paikkana?
Kommentit
Lähetä kommentti