Kosmetologin työhön kuuluu jatkuva keskustelu ihmisen iästä ja sen näkymisestä ja tuntumisesta. Varmaan missään muussa ammatissa ei päivittäiseen asiakaspalveluun kuulu niin paljon syvällisiäkin pohdintoja iästä, vanhuudesta ja ihmisten omakohtaisista ikääntymiskokemuksista. Näin oli jo 80-luvulla, kun aloitin kahdeksantoistavuotiaana kosmetologina. Näiden vuosikymmenten aikana näkemykseni ja kokemukseni vanhuudesta on moneen kertaan muuttunut. Käytän nykyisin mieluiten sanaa vanhuus, koska ikääntyminen on jotenkin keksitty ilmaisu.
Työuraani aloittaessani minulle oli suunnattoman suuri apu siitä, että olin kasvanut pientilalla jonka pihapiirissä asui kaiken ikäistä sukua. Vanhin oli 1885 syntynyt pappani äiti joka vahvana persoonana toi esiin oman aikakautensa näkemykset. Lähellä asui myös isovanhempieni sisaruksia joissa näin vanhuuden etenemisen eri vaiheita. Mari on lähtenyt hyvin samanlaisesta lapsuuden ympäristöstä ja vasta nyt me kumpikin osaamme arvostaa sitä, että olemme olleet aina kosketuksissa vanhoihin ihmisiin. Aikanaan Marin äitiysloman sijaisissa näin sen miten suuri menetys on työelämääkin ajatellen, kun nuoret ja vanhat eivät opi luontevasti elämään keskenään. Olen varma, että tämä tuo vielä myöhemmin paljon ongelmia koko yhteiskuntaan.
Parikymppisenä kaiken tietävänä kosmetologina sanoin usein vanhemmille asiakkaille, että ikä on mielentila. En enää muista mistä olin saannut päähäni moisen viisauden ja olen kiitollinen ettei kukaan suuttunut siitä minulle. Nyt, kun itse olen täyttänyt jo puolivuosisataa tiedän kokemuksesta ettei mielentila ja ruumis vanhene tasatahtia. Oma pappani sanoi usein, että toinen jalka on jo haudassa, mutta sielu käy rippikoulua. Siinä sanonnassa on mielestäni suuri totuus. Ruumis rapistuu ympärillä, peilistä katsoo outo naama, liikkuminen on kankeaa eikä muista tuttujen ihmisten nimiä, mutta sisäinen minä ei ole paljoakaan muuttunut siitä alle parikymppisestä tyttösestä.
Tuossa sanonnassa ikä on mielentila tulee esiin se totuus, että mielentilalla ja asennoitumisella on todella suuri vaikutus siihen miten vanhuuden vaivat kokee. Nykykokemuksellani voin sanoa ettei vanhuus tuo mukanaan juuri muuta, kuin vaivoja ja hankaluuksia. Muistan, että työvuosieni aikana on moni yli kahdeksankymppinen sanonut ettei mitään auvoista vanhuutta ole olemassa, vaan vanhuus on taistelua erilaisia vaivoja ja menetyksiä vastaan. Näin olen itsekin oppinut näkemään minun vanhempieni ikäluokan olotilan. Kaikista vaikeinta on ehkä se, jos ihminen ei suostu näkemään omaa vanhenemistaan. Viisikymppisenä voi vielä pitää yllä ulkoista nuorekkuutta ja niin pitääkin tehdä ettei ala ulkoisesti näyttämään itseään parikymmentävuotta vanhemmalta. Seitsemänkymppisenä voi jo näyttää säälittävältä, jos pukeutuu minihameeseen ja muihin nuoruuden muotijuttuihin.
Itse olen ajatellut pysytellä ammattitaitoni kanssa "timanttisessa iskussa" vielä viisitoistavuotta. Yritän myös pitää ulkonäköni sellaisessa kunnossa, että näyttäisi parivuotta ikääni nuoremmalta. Siihen voin antaa apua myös kaikille asiakkailleni. Tiedän myös todistettavasti pystyväni siihen, koska moni yli kahdeksankymppinen vakioasiakkaani vaikuttaa 10-15-vuotta ikäänsä nuoremmalta. Muu vanheneminen onkin aika paljon sattumaa ja kiinni siitä miten terveenä saa olla. Kun kerron näistä vakioasiakkaistani, jotka vielä kahdeksankymppisinä näyttävät nuorekkailta ei kyse ole mitenkään erityisen terveistä ihmisistä. Heillä kaikilla on ollut vaikea sairastamisvaihe jossain kohtaa eläkkeelle jäätyään, mutta siitä tervehdyttyään he ovat taas kiinnittäneet huomiota ulkonäköönsä. Joillakin on perussairaus, joka aiheuttaa monia hankaluuksia. Uskon kuitenkin, että heidän mielentila ja oma suhtautuminen vanhuuteen on auttanut heitä paljon. Monet kivut ja vastoinkäymiset murentaa ihmisen mielentilaa ja masentaa, mutta onneksi siihen voi saada apua mielialalääkityksestä. Toivoisin, että pystyisin kasvattamaan itseäni niin etten iän myötä katkeroituisi, vaan pystyisin sopeutumaan siihen luopumiseen mitä vanhuus vaatii.
Työuraani aloittaessani minulle oli suunnattoman suuri apu siitä, että olin kasvanut pientilalla jonka pihapiirissä asui kaiken ikäistä sukua. Vanhin oli 1885 syntynyt pappani äiti joka vahvana persoonana toi esiin oman aikakautensa näkemykset. Lähellä asui myös isovanhempieni sisaruksia joissa näin vanhuuden etenemisen eri vaiheita. Mari on lähtenyt hyvin samanlaisesta lapsuuden ympäristöstä ja vasta nyt me kumpikin osaamme arvostaa sitä, että olemme olleet aina kosketuksissa vanhoihin ihmisiin. Aikanaan Marin äitiysloman sijaisissa näin sen miten suuri menetys on työelämääkin ajatellen, kun nuoret ja vanhat eivät opi luontevasti elämään keskenään. Olen varma, että tämä tuo vielä myöhemmin paljon ongelmia koko yhteiskuntaan.
Parikymppisenä kaiken tietävänä kosmetologina sanoin usein vanhemmille asiakkaille, että ikä on mielentila. En enää muista mistä olin saannut päähäni moisen viisauden ja olen kiitollinen ettei kukaan suuttunut siitä minulle. Nyt, kun itse olen täyttänyt jo puolivuosisataa tiedän kokemuksesta ettei mielentila ja ruumis vanhene tasatahtia. Oma pappani sanoi usein, että toinen jalka on jo haudassa, mutta sielu käy rippikoulua. Siinä sanonnassa on mielestäni suuri totuus. Ruumis rapistuu ympärillä, peilistä katsoo outo naama, liikkuminen on kankeaa eikä muista tuttujen ihmisten nimiä, mutta sisäinen minä ei ole paljoakaan muuttunut siitä alle parikymppisestä tyttösestä.
Tuossa sanonnassa ikä on mielentila tulee esiin se totuus, että mielentilalla ja asennoitumisella on todella suuri vaikutus siihen miten vanhuuden vaivat kokee. Nykykokemuksellani voin sanoa ettei vanhuus tuo mukanaan juuri muuta, kuin vaivoja ja hankaluuksia. Muistan, että työvuosieni aikana on moni yli kahdeksankymppinen sanonut ettei mitään auvoista vanhuutta ole olemassa, vaan vanhuus on taistelua erilaisia vaivoja ja menetyksiä vastaan. Näin olen itsekin oppinut näkemään minun vanhempieni ikäluokan olotilan. Kaikista vaikeinta on ehkä se, jos ihminen ei suostu näkemään omaa vanhenemistaan. Viisikymppisenä voi vielä pitää yllä ulkoista nuorekkuutta ja niin pitääkin tehdä ettei ala ulkoisesti näyttämään itseään parikymmentävuotta vanhemmalta. Seitsemänkymppisenä voi jo näyttää säälittävältä, jos pukeutuu minihameeseen ja muihin nuoruuden muotijuttuihin.
Itse olen ajatellut pysytellä ammattitaitoni kanssa "timanttisessa iskussa" vielä viisitoistavuotta. Yritän myös pitää ulkonäköni sellaisessa kunnossa, että näyttäisi parivuotta ikääni nuoremmalta. Siihen voin antaa apua myös kaikille asiakkailleni. Tiedän myös todistettavasti pystyväni siihen, koska moni yli kahdeksankymppinen vakioasiakkaani vaikuttaa 10-15-vuotta ikäänsä nuoremmalta. Muu vanheneminen onkin aika paljon sattumaa ja kiinni siitä miten terveenä saa olla. Kun kerron näistä vakioasiakkaistani, jotka vielä kahdeksankymppisinä näyttävät nuorekkailta ei kyse ole mitenkään erityisen terveistä ihmisistä. Heillä kaikilla on ollut vaikea sairastamisvaihe jossain kohtaa eläkkeelle jäätyään, mutta siitä tervehdyttyään he ovat taas kiinnittäneet huomiota ulkonäköönsä. Joillakin on perussairaus, joka aiheuttaa monia hankaluuksia. Uskon kuitenkin, että heidän mielentila ja oma suhtautuminen vanhuuteen on auttanut heitä paljon. Monet kivut ja vastoinkäymiset murentaa ihmisen mielentilaa ja masentaa, mutta onneksi siihen voi saada apua mielialalääkityksestä. Toivoisin, että pystyisin kasvattamaan itseäni niin etten iän myötä katkeroituisi, vaan pystyisin sopeutumaan siihen luopumiseen mitä vanhuus vaatii.
Kommentit
Lähetä kommentti