Luin vappuviikonloppuna Martti Turtolan kirjan Rakkaudesta Sibeliukseen. Martti Turtola on erittäin arvostettu sotahistorian professori ja tietokirjailija. Hän on kirjoittanut lähes parikymmentä elämäkertateosta toisen maailmansodan aikaisista vaikuttajapersoonista. Itse olen pitänyt Martti Turtolaan todella suuressa arvossa ja hän on ollut mielestäni tämän hetken paras sotahistorioitsija.
Siksi varmaan minulle olikin suuri pettymys miten itsekeskeisen kirjan hän teki musiikkiharrastuksestaan. Petyin suuresti koko ihmiseen, koska pidin häntä avarakatseisena ja sydämeltäänkin sivistyneenä ihmisenä. Kirjasta käy ilmi, että omasta mielestään hän on erittäin sivistynyt ja toisten yläpuolella. Tulee mieleeni, että onko Helsingin Yliopiston historianprofessoriksi valinnassa pakollista olla itsekeskeinen ja ylimielinen tyyppi. Matti Klingehän toi myös elämäkerrassaan esiin tämän oman erinomaisuutensa. Lukiessani tätä Turtolan Rakkaudesta Sibeliukseen koin alemmuutta, kateutta ja vähän jo katkeruuttakin tätä elämäntapaa kohtaan mitä kirjailija itsestään kertoi.
Turtola kuuluu suuriin ikäluokkiin ja syntyi varakkaaseen akateemisestisivistyneeseen helsinkiläisperheeseen. Hän kertoo konserttikokemuksistaan 1960-luvulta, kun oli vanhempiensa kanssa Baden-Badenissa ja muualla Saksassa kesälomalla. Siitä perhetaustasta on aika helppo ponnistaa kulttuurinharrastajaksi ja hän itsekkin kertoo miten pieni piiri tätä sivistyneistöä Helsingissä oli. Kaikki koulutetut ihmiset tunsivat toisensa, koska oli vaan yksi yliopisto ja siellä oli helppo tutustua. Kirjassa ehkä ihan vahingossakin tulee ilmi miten sisäänpäin lämpiävää tuo pienen piirin kulttuuriharrastus oli. Itse asuin 60-luvulla maalaistalossa jossa oli ulkohuussi, pihasauna ilman msähköä ja vesi kannettiin kaivosta. Olen sukuni ensimmäinen, joka pääsi keskikouluun ja sekin oli jo rahallisesti rankka ponnistus perheelleni. Siitä huolimatta kotonani harrastettiin musiikkia ja taiteita yleensäkin. Pappani sanoi usein, että musiikki auttoi häntä selviämään viidestä sotavuodesta etulinjan joukkosidontapaikalla. Musiikkia voi siis harrastaa ja rakastaa ilman korkeakoulututkintoa ja Veronan oopperajuhlia.
Kirjaa lukiessani tuli mieleeni ettei kirja ollutkaan tarkoitettu minulle. Jossain kohtaa Turtola kirjoitti, että kaikki kirjan lukijat tietävät miten Sibeliuksen neljäs sinfonia alkaa. Kirjaa ei ollut siis kirjoitettu minulle, joka sitä en tiennyt. Turtola myös kertoo suuresta tiedonhalustaan ja poikkeuksellisen hyvästä muististaan, komeakin hän oli nuorena mielestään ollut. Minulla on itselläni suunnaton tiedonhalu ja siksi oletin, että yliopistonproffa kirjoittaisi harrastuksestaan kirjan, joka ohjaisi meitä tavallisia pulliaisia harrastuksen piiriin. Sitä en voi kieltää etteikö kirja ollut sujuvaa tekstiä ja helposti luettavaa ja jotain uutta siitä sain lisäämään musiikkitietouttani. Kuitenkin tämä ehkä tahatonkin itsensä ihailu vei pohjan kirjan oikealta sanomalta. Ihan samoin kävi Maarit Tyrkön kirjassa Tyttö ja nauhuri, jossa kirjailija vaan hämmästeli omaa erinomaisuuttaan jo nuorena tyttönä.
Näin Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlavuonna tulee varmaankin monenlaista kirjallisuutta ja konserttia, jotka eivät ehkä ole niin tasokkaitaan. Olisi kiva tietää miten te lukijat muilta paikkakunnilta olette tiedostaneet tämän Sibeliuksen juhlavuoden, jota Hämeenlinnassa vietetään oikein "olantakaa". Parin vuoden päästä 2017 tulee kuluneeksi 150-vuotta Mannerheimin syntymästä. Toivottavasti siihenkin on jotain juhlajärjestelyjä olemassa, koska ilman häntä tuskin juhlisimme itsenäisessä Suomessa yhtikäs mitään.
Siksi varmaan minulle olikin suuri pettymys miten itsekeskeisen kirjan hän teki musiikkiharrastuksestaan. Petyin suuresti koko ihmiseen, koska pidin häntä avarakatseisena ja sydämeltäänkin sivistyneenä ihmisenä. Kirjasta käy ilmi, että omasta mielestään hän on erittäin sivistynyt ja toisten yläpuolella. Tulee mieleeni, että onko Helsingin Yliopiston historianprofessoriksi valinnassa pakollista olla itsekeskeinen ja ylimielinen tyyppi. Matti Klingehän toi myös elämäkerrassaan esiin tämän oman erinomaisuutensa. Lukiessani tätä Turtolan Rakkaudesta Sibeliukseen koin alemmuutta, kateutta ja vähän jo katkeruuttakin tätä elämäntapaa kohtaan mitä kirjailija itsestään kertoi.
Turtola kuuluu suuriin ikäluokkiin ja syntyi varakkaaseen akateemisestisivistyneeseen helsinkiläisperheeseen. Hän kertoo konserttikokemuksistaan 1960-luvulta, kun oli vanhempiensa kanssa Baden-Badenissa ja muualla Saksassa kesälomalla. Siitä perhetaustasta on aika helppo ponnistaa kulttuurinharrastajaksi ja hän itsekkin kertoo miten pieni piiri tätä sivistyneistöä Helsingissä oli. Kaikki koulutetut ihmiset tunsivat toisensa, koska oli vaan yksi yliopisto ja siellä oli helppo tutustua. Kirjassa ehkä ihan vahingossakin tulee ilmi miten sisäänpäin lämpiävää tuo pienen piirin kulttuuriharrastus oli. Itse asuin 60-luvulla maalaistalossa jossa oli ulkohuussi, pihasauna ilman msähköä ja vesi kannettiin kaivosta. Olen sukuni ensimmäinen, joka pääsi keskikouluun ja sekin oli jo rahallisesti rankka ponnistus perheelleni. Siitä huolimatta kotonani harrastettiin musiikkia ja taiteita yleensäkin. Pappani sanoi usein, että musiikki auttoi häntä selviämään viidestä sotavuodesta etulinjan joukkosidontapaikalla. Musiikkia voi siis harrastaa ja rakastaa ilman korkeakoulututkintoa ja Veronan oopperajuhlia.
Kirjaa lukiessani tuli mieleeni ettei kirja ollutkaan tarkoitettu minulle. Jossain kohtaa Turtola kirjoitti, että kaikki kirjan lukijat tietävät miten Sibeliuksen neljäs sinfonia alkaa. Kirjaa ei ollut siis kirjoitettu minulle, joka sitä en tiennyt. Turtola myös kertoo suuresta tiedonhalustaan ja poikkeuksellisen hyvästä muististaan, komeakin hän oli nuorena mielestään ollut. Minulla on itselläni suunnaton tiedonhalu ja siksi oletin, että yliopistonproffa kirjoittaisi harrastuksestaan kirjan, joka ohjaisi meitä tavallisia pulliaisia harrastuksen piiriin. Sitä en voi kieltää etteikö kirja ollut sujuvaa tekstiä ja helposti luettavaa ja jotain uutta siitä sain lisäämään musiikkitietouttani. Kuitenkin tämä ehkä tahatonkin itsensä ihailu vei pohjan kirjan oikealta sanomalta. Ihan samoin kävi Maarit Tyrkön kirjassa Tyttö ja nauhuri, jossa kirjailija vaan hämmästeli omaa erinomaisuuttaan jo nuorena tyttönä.
Näin Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlavuonna tulee varmaankin monenlaista kirjallisuutta ja konserttia, jotka eivät ehkä ole niin tasokkaitaan. Olisi kiva tietää miten te lukijat muilta paikkakunnilta olette tiedostaneet tämän Sibeliuksen juhlavuoden, jota Hämeenlinnassa vietetään oikein "olantakaa". Parin vuoden päästä 2017 tulee kuluneeksi 150-vuotta Mannerheimin syntymästä. Toivottavasti siihenkin on jotain juhlajärjestelyjä olemassa, koska ilman häntä tuskin juhlisimme itsenäisessä Suomessa yhtikäs mitään.
Tätä en ymmärrä miksi kirjoittaja käyttää aikaansa lukemiseen, jos aina pitää valittaa kirjan huonoutta. Yritetäänkö näillä ihonhoidosta poikkeavilla poliittisilla yms.jutuilla tavoitella jotain erikoisuutta. Pidän kovasti näistä ihonhoitojutista ja olen niistä löytänyt konkreettista apua naamalleni.
VastaaPoistaIhmettelen miten yrittäjällä on aikaa lukemiseen ja sitten vielä itsekin valittaa siitä tulevan pahamieli. Tunnen muitakin yrittäjiä ja ei heillä kenelläkään ole aikaa lukemiseen, tai politiikan spekulointiin. Ehkä nuo politiikkajutut loppuu, kun vaalitkin on ohitse.