Olen joskus varmaan kertonutkin, että olen aloittanut sotahistoria harrastukseni jo hiukan yli kymmenvuotiaana. Aluksi kiinnostukseni kohteet ovat olleet ihan muuta, kuin toinen maailman sota, tai Suomen sodat. Ne ovat vallanneet mieleni vasta 2000-luvun alussa.
Seitsemänkymmentäluvulla kiinnostukseni kohde oli Israel ja Lähi-itä. Eläydyin todella voimakkaasti juutalaisuuden historiaan ja Israelin valtion syntyvaiheisiin. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin maailman politiikan julmuuden ja ihmiskunnan ja ns.sivistysvaltioiden ahneuden. Osoitan sormella brittiläistä kansainyhteisöä joka tapatti päätöksillään muutaman satatuhatta juutalaista, jotka olivat juuri selvinneet Saksan keskitysleireiltä. Palestiina oli vielä Englannin siirtomaa vuonna -45, kun sota loppui ja keskitysleirit avattiin. Jo ennen sotaa juutalaisia olisi pelastunut paljon, jos heitä olisi päästetty Palestiinaan. Englanti antoi periksi vasta vuonna 1947 ja Israel itsenäistyi. Siihen asti britit pyrkivät kaikin keinoin estämään juutalaisten maahantulon ja näin he pitivät arabit tyytyväisinä.
En nyt ota mitenkään kantaa Palestiinan nykytilanteeseen ja siihen kumpi on oikeassa arabit, vai juutalaiset. Kerron, vaan siitä mikä on minua aikoinaan pahasti koskettanut. Sodan loputtua pelkästään Saksassa oli noin 11 miljoonaa pakolaista, jotka olivat etsimässä kotiaan ja perhettään. Euroopassa oli valtava kansainvaellus, kun orjatyöläiset, keskitysleirivangit, sotavangit ja muuten sotaa paenneet palasivat koteihinsa. Monella juutalaisella ei ollut enää ketään perheestä jäljellä ja heitä kohdeltiin edelleen huonosti. Moni halusi Saksasta, tai Itä-Euroopasta pois, koska he eivät olleet tervetulleita vanhoille kotikonnuilleen. Israel olisi ollut luontevin paikka heidän aloittaa uusi elämä, mutta Englanti sulki pääsyn lähes kokonaan. He päästivät ainoastaan 1500 henkeä kuukaudessa maahan ja sehän oli vain pisara meressä, kun pakolaisia oli satojatuhansia.Brittiarmeija ampui maahanpyrkiviä pakolaislaivoja ja ajoi ne pois. Moni laiva joutui pakenemaan Kyprokselle, mihin rakennettiinkin valtavia pakolaisleirejä, juuri leireiltä vapautettuja juutalaisia varten. Englanti pelkäsi Lähi-itää ja arabeja, he tarvitsivat öljyä jälleen rakentamiseen ja arabeillahan sitä oli. Arabit halusivat pitää Palestiinan itsellään eikä juutalaiset olisi saaneet muuttaa sinne. Historian perusteella sekä juutalaisilla, että arabeilla on yhtäläinen oikeus Palestiinaan.
Asia tuli mieleeni, kun löysin valokuvia vuodelta 1983, kun kävin Israelissa. Onneksi pääsin käymään Lähi-idän maissa ja Israelissa ennen ensimmäistä Persianlahdensotaa. Se oli ihan joulunlähellä, kun olin Jerusalemissa, koska olimme uuden vuoden aattona Betlehemissä Jeesuksen syntymäsijoille tehdyssä kirkossa. Matkasta on jo kolmekymmentävuotta enkä ole Israelissa sen jälkeen käynnyt, muualla Lähi-idässä kylläkin. Mieleen painuvinta oli käynti Massadalla mikä on juutalaisten pyhä vuori. Se on todella korkea ja jyrkkä ja jokainen israelilainen juoksee sinne täyspakkauksen kanssa, kun kolmevuotinen armeija päättyy. Israelissahan naisilla on myös asevelvollisuus. Käyntikerrallamme tuon nähtävyyden hissi oli rikki ja Massadalle oli pakko kiivetä. Se on ainoa urheilusuoritus millä ikinä voin ylpeillä. Kiipeäminen oli tosi rankkaa ja muistan vaan tuulen suhinan oman hengitykseni äänen, tunne oli ikimuistoinen. Nyt voin muistella kiivenneeni juutalaisten pyhälle vuorelle ja muutenkin tuon matkan jälkeen opin ymmärtämään edes vähän Palestiinan ongelmia.
Seitsemänkymmentäluvulla kiinnostukseni kohde oli Israel ja Lähi-itä. Eläydyin todella voimakkaasti juutalaisuuden historiaan ja Israelin valtion syntyvaiheisiin. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin maailman politiikan julmuuden ja ihmiskunnan ja ns.sivistysvaltioiden ahneuden. Osoitan sormella brittiläistä kansainyhteisöä joka tapatti päätöksillään muutaman satatuhatta juutalaista, jotka olivat juuri selvinneet Saksan keskitysleireiltä. Palestiina oli vielä Englannin siirtomaa vuonna -45, kun sota loppui ja keskitysleirit avattiin. Jo ennen sotaa juutalaisia olisi pelastunut paljon, jos heitä olisi päästetty Palestiinaan. Englanti antoi periksi vasta vuonna 1947 ja Israel itsenäistyi. Siihen asti britit pyrkivät kaikin keinoin estämään juutalaisten maahantulon ja näin he pitivät arabit tyytyväisinä.
En nyt ota mitenkään kantaa Palestiinan nykytilanteeseen ja siihen kumpi on oikeassa arabit, vai juutalaiset. Kerron, vaan siitä mikä on minua aikoinaan pahasti koskettanut. Sodan loputtua pelkästään Saksassa oli noin 11 miljoonaa pakolaista, jotka olivat etsimässä kotiaan ja perhettään. Euroopassa oli valtava kansainvaellus, kun orjatyöläiset, keskitysleirivangit, sotavangit ja muuten sotaa paenneet palasivat koteihinsa. Monella juutalaisella ei ollut enää ketään perheestä jäljellä ja heitä kohdeltiin edelleen huonosti. Moni halusi Saksasta, tai Itä-Euroopasta pois, koska he eivät olleet tervetulleita vanhoille kotikonnuilleen. Israel olisi ollut luontevin paikka heidän aloittaa uusi elämä, mutta Englanti sulki pääsyn lähes kokonaan. He päästivät ainoastaan 1500 henkeä kuukaudessa maahan ja sehän oli vain pisara meressä, kun pakolaisia oli satojatuhansia.Brittiarmeija ampui maahanpyrkiviä pakolaislaivoja ja ajoi ne pois. Moni laiva joutui pakenemaan Kyprokselle, mihin rakennettiinkin valtavia pakolaisleirejä, juuri leireiltä vapautettuja juutalaisia varten. Englanti pelkäsi Lähi-itää ja arabeja, he tarvitsivat öljyä jälleen rakentamiseen ja arabeillahan sitä oli. Arabit halusivat pitää Palestiinan itsellään eikä juutalaiset olisi saaneet muuttaa sinne. Historian perusteella sekä juutalaisilla, että arabeilla on yhtäläinen oikeus Palestiinaan.
Asia tuli mieleeni, kun löysin valokuvia vuodelta 1983, kun kävin Israelissa. Onneksi pääsin käymään Lähi-idän maissa ja Israelissa ennen ensimmäistä Persianlahdensotaa. Se oli ihan joulunlähellä, kun olin Jerusalemissa, koska olimme uuden vuoden aattona Betlehemissä Jeesuksen syntymäsijoille tehdyssä kirkossa. Matkasta on jo kolmekymmentävuotta enkä ole Israelissa sen jälkeen käynnyt, muualla Lähi-idässä kylläkin. Mieleen painuvinta oli käynti Massadalla mikä on juutalaisten pyhä vuori. Se on todella korkea ja jyrkkä ja jokainen israelilainen juoksee sinne täyspakkauksen kanssa, kun kolmevuotinen armeija päättyy. Israelissahan naisilla on myös asevelvollisuus. Käyntikerrallamme tuon nähtävyyden hissi oli rikki ja Massadalle oli pakko kiivetä. Se on ainoa urheilusuoritus millä ikinä voin ylpeillä. Kiipeäminen oli tosi rankkaa ja muistan vaan tuulen suhinan oman hengitykseni äänen, tunne oli ikimuistoinen. Nyt voin muistella kiivenneeni juutalaisten pyhälle vuorelle ja muutenkin tuon matkan jälkeen opin ymmärtämään edes vähän Palestiinan ongelmia.
Kommentit
Lähetä kommentti