Luin joulun tienoilla Maarit Tyrkön kirjan Tyttö ja nauhuri. Maarit Tyrkkö on vuonna-47 syntynyt toimittaja joka teki pitkään työtä Suomen Kuvalehdelle ja myöhemmin toimitti erilaisia tietokirjoja. Tyttö ja nauhuri on kirja hänen suhteestaan Presidentti Kekkoseen.
Ostin kirjan siksi, että odotin siinä olevan mielenkiintoisia asioita Suomen lähihistoriasta seitsemänkymmentäluvulta, jolloin oli ETY-kongressi ja Kekkonen viimesiä vuosia presidenttinä. Kirja oli kuitenkin minulle jotenkin vastenmielinen luettava. Se ei ollut pala historiaa, vaan juoruileva kertomus kunnianhimoisesta ja itserakkaasta nuoresta toimittajasta, joka halusi Kekkosen "hovireportteriksi". Maarit Tyrkkö toi heidän suhteensa esiin rakkaustarinana, joka oli kakilla tavoin läheinen. Nyt on tietysti helppo kirjoitella, kun toinen osapuoli ei enää voi kommentoida asiaa. Asetelma tuntuu minusta jollain tavalla epäuskottavalta. Voihan olla, että olen kapeakatseinen ja mielikuvitukseton, koska minulla ei ole ollut suhteita isoisäni ikäisiin miehiin, tai edes isäni ikäisiin. Maarit Tyrkkö oli tuolloin 28v.ja Kekkonen 75v.joten ikäeroa oli 47 vuotta.
En oikein ymmärrä miksi koin kirjan niin vastenmielisenä, koska en ole koskaan Kekkosta erityisesti ihaillut. En ole myöskään tuntenut tarveta tutustua hänen elämän työhönsä, mutta ehkä senkin aika koittaa vielä. Arvostan kuitenkin häntä, koska hän johti Suomea hyvin vaikeina vuosina, kun kylmä sota vallitsi. Olisi vaikea uskoa, että hän täysin sokeutui jostain tytönhuitukasta varsinkin, kun suhde Anita Hallamaan oli vielä olemassa. Kirjan mukaan kaikissa Tyrkön ja Kekkosen tapaamisissa oli aiheena jonkin lehtijutun teko, tai haastattelu jotain kirjaa varten. Tyrkkö toi monessa kohtaa esille miten reipas ja rohkea ja siksi valloittava nuori nainen hän oli. Hänellä on kyllä vahva usko omaan erinomaisuuteensa ja ilmeisesti myös röyhkeyttä työntyä isoisten seuraan.
Ihmettelen myös, että hän julkisti kirjassa kirjailija Benedict Zilliacusin rakkauskirjeen hänelle. Minusta sekin oli itse kehua, että hän oli tehnyt sellaisenkin valloituksen, kuin silloin 54vuotias tunnettu kirjailija Zilliacus oli hänelle kirjoitellut. Olisiko ollut hienotunteisempaa näitä miehiä kohtaan pitää omana tietonaan rakastumisensa. Koko kirjaahan ei olisi tarvinnut kirjoittaa ellei toinen osapuoli olisi ollut silloinen Presidentti Kekkonen. Ajattelisin, että jos rakkaus on syvää sitä ei olisi tarvetta julkaista koko maailmalle.
Ostin kirjan siksi, että odotin siinä olevan mielenkiintoisia asioita Suomen lähihistoriasta seitsemänkymmentäluvulta, jolloin oli ETY-kongressi ja Kekkonen viimesiä vuosia presidenttinä. Kirja oli kuitenkin minulle jotenkin vastenmielinen luettava. Se ei ollut pala historiaa, vaan juoruileva kertomus kunnianhimoisesta ja itserakkaasta nuoresta toimittajasta, joka halusi Kekkosen "hovireportteriksi". Maarit Tyrkkö toi heidän suhteensa esiin rakkaustarinana, joka oli kakilla tavoin läheinen. Nyt on tietysti helppo kirjoitella, kun toinen osapuoli ei enää voi kommentoida asiaa. Asetelma tuntuu minusta jollain tavalla epäuskottavalta. Voihan olla, että olen kapeakatseinen ja mielikuvitukseton, koska minulla ei ole ollut suhteita isoisäni ikäisiin miehiin, tai edes isäni ikäisiin. Maarit Tyrkkö oli tuolloin 28v.ja Kekkonen 75v.joten ikäeroa oli 47 vuotta.
En oikein ymmärrä miksi koin kirjan niin vastenmielisenä, koska en ole koskaan Kekkosta erityisesti ihaillut. En ole myöskään tuntenut tarveta tutustua hänen elämän työhönsä, mutta ehkä senkin aika koittaa vielä. Arvostan kuitenkin häntä, koska hän johti Suomea hyvin vaikeina vuosina, kun kylmä sota vallitsi. Olisi vaikea uskoa, että hän täysin sokeutui jostain tytönhuitukasta varsinkin, kun suhde Anita Hallamaan oli vielä olemassa. Kirjan mukaan kaikissa Tyrkön ja Kekkosen tapaamisissa oli aiheena jonkin lehtijutun teko, tai haastattelu jotain kirjaa varten. Tyrkkö toi monessa kohtaa esille miten reipas ja rohkea ja siksi valloittava nuori nainen hän oli. Hänellä on kyllä vahva usko omaan erinomaisuuteensa ja ilmeisesti myös röyhkeyttä työntyä isoisten seuraan.
Ihmettelen myös, että hän julkisti kirjassa kirjailija Benedict Zilliacusin rakkauskirjeen hänelle. Minusta sekin oli itse kehua, että hän oli tehnyt sellaisenkin valloituksen, kuin silloin 54vuotias tunnettu kirjailija Zilliacus oli hänelle kirjoitellut. Olisiko ollut hienotunteisempaa näitä miehiä kohtaan pitää omana tietonaan rakastumisensa. Koko kirjaahan ei olisi tarvinnut kirjoittaa ellei toinen osapuoli olisi ollut silloinen Presidentti Kekkonen. Ajattelisin, että jos rakkaus on syvää sitä ei olisi tarvetta julkaista koko maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti