Vanhuus ei ole sairaus

Luin Iris Pasternakin kirjan Tautitehdas missä puhuttiin lääketieteen ylidiagnooseista. Tuo Pasternakin kirja pisti kyllä miettimään nykypäivän terveydenhuoltoa ja sairastamista. Itse kuuleen erilaisia sairaskertomuksia päivittäin, koska mikään ei ole niin mieleinen puheenaihe ihmiselle, kuin omat sairaudet. Minä olen myös hyvin kiinnostunut ihmiskropan asioista ja siksi kuuntelen näitä kokemuksia suurella mielenkiinnolla.

En voi sanoa, että olen kaikesta samaa mieltä, kuin tuo Pasternak kirjassaan kirjoitti, mutta erilaisia pohdintoja se kyllä herätti. Hän oli sitä mieltä, että nykyisin jotkut lääkärit lähettävät potilaita tutkimuksiin liian helposti. Koska, jos tarpeeksi tutkitaan ihmisestä löytyy aina sairauksia. Hänen mielestään sairauksiksi on nostettu asioita mitkä kuuluu normaaliin elämään. Vanhentumiseen kuuluu raihinaisuus ja hauraus eikä Pasternakin mielestä osteoporoosia tarvitse hoitaa sairautena. Vanhuksille tulee kaatuessa murtuneita luita ilman osteoporoosiakin. Hänen mielestään pitäisi enemmänkin kiinnittää huomiota siihen miksi vanhus kaatuu ja voisiko sitä ennalta ehkäistä. Tämä ajatuskulku tuntuu minustakin järkevältä. Pasternak herättää myös kysymyksen aiheuttaako jonkun sairauden lääkitseminen enemmän sivuvaikutuksia ja elämän laadun heikkenemistä, kuin se, että sairauteen vaan sopeudutaan.

Omassa työssäni keskustelen asiakkaiden kanssa päivittäin vanhenemisesta ja olen mielestäni oppinut siitä paljon työni mukana. Nykyisin olen muutaman kerran törmännyt ajatukseen, että ihminen pitää sairautena ikääntymisen tuomaa voimien heikkenemistä. Eräs jo kahdeksankymmentä täyttänyt asiakkaani oli ollut monissa kokeissa ja lääkäreissä, kun hän ei pystynyt Itävallan reissullaan enää patikoimaan samoja reittejä, kuin aina ennenkin. Hän oli aivan vakuuttunut, että joku tauti on löydyttävä ja lääke siihen, että voimat riittäisi samaan, kuin nuorempana. Hän ihan suuttui, kun yritin tuoda esiin sitä näkökantaa, että kyse olisi normaalista vanhenemisesta. Ehkä meidän nykyinen nuoruuden ihannointi on vieroittanut meidät vanhentumisesta ja siksi siihen on vaikea sopeutua. Perheissä ei enää nykyisin ole monia ikäluokkia ja lapset ei tapaa monen ikäisiä ihmisiä.

Ikääntymiseen liittyy vääjäämättä paljon luopumista ja sopeutumista. Olen sen jo itsekin huomannut, niin kuin moni muukin yli viisikymppinen tuttuni. En esimerkiksi näe enää, niin hyvin kuin aikaisemmin. Hämärässä ajaminen on vaikeampaa, kuin kymmenen vuotta sitten. Silmät myös kuivuu ja ärsyyntyy helposti. Mitään kahdeksan sentin korkoja en pysty enää käyttämään, koska jalat ja polvet kipeytyy. Tai ehkä voisin niitä käyttääkin, mutta en viitsi mitenkään sietää sitä kipua mitä siitä syntyy. Ihoni alkaa veltostua ja roikkua kauttaaltaan ja vartalon malli on muuttunut. Tähän kaikkeen pitää, vaan sopeutua. Toisaalta vielä tässä vaiheessa tuntuu siltä, että se mitä olen fysiikassa hävinnyt on henkisessä kehityksessä tullut moninkertaisena lisää. Tiedän, että siinä vaiheessa, kun vanheneminen etenee, niin pitkälle ettei henkinen kapasiteetti enää kompensoi fyysistä menetystä vanhuus on todellinen kriisi ellei siihen ole millään tavalla valmistautunut. Sitten, kun itsekin huomaa, että persoona alkaa muuttua ja muisti ei enää toimi tilanne on varmaan kauhistuttava. Olen kokenut sen omien asiakkaitteni kanssa lukemattomia kertoja. Yleensä tuossa 80-90 vuoden välillä jotkut ihmiset itsekin huomaa, että heidän aivonsakin alkaa rappeutua ja se aiheuttaa suurta häpeää ja hätäännystä. Toivoisin, että jos itse joudun sen vaiheen kokemaan lähelläni olisi hyviä ystäviä jotka hyväksyvät minut sellaisena, kun silloin olen.