Luin kirjan Keisari Aarnio heti, kun se viime viikolla ilmestyi. Helsingin Sanomien rikostoimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth kirjoittivat kirjan Keisari Aarnio Helsingin huumepoliisin päälliköstä Jari Aarniosta. Otsikoin tämän jutun ylläolevalla tavalla, koska lause minua vietiin, kuin litran mittaa toistui kirjassa useaan kertaan.
Olen seurannut tätä Jari Aarnion tapausta niin kauan, kun se on julkisuudessa ollut. Ensin 2000-luvun alussa uskoin hänen väitteisiinsä, että kyse on krp:n kateudesta ja siksi Helsingin huumepoliisin tekemisiä nostetaan esiin koko ajan. Sitten alkoikin selvitä, että Aarnio itse on pyörittänyt huumekauppaa. Juttu kiinnostaa minua siksi, koska se on hyvin mielenkiintoinen tarina ihmismielen toiminnasta. Helsingin huumepoliisin tiukka hyvävelijärjestelmä antoi loistavan suojaverhon narsistille, joka manipuloi kaikkea ja kaiken aikaa. Aarniolla oli hieno kyky manipuloida jopa mediaa ja esimiehiään ja laajaan ystäväverkostoon kuului niin kansanedustajia, kuin moottoripyöräjengiläisiä. Kirjan loppupuolella tuodaan useamman kerran esiin, että poliisin, joka on hyvin läheisissä tekemisissä rikollisten kanssa on hyvin houkuttelevaa vaihtaa puolta. Asiasta on haastateltu erästä brittiasiantuntijaa ja suomalaista poliisijohtoa. Ymmärrettävää on, että jos ihminen on 30-vuotta työssään tekemisissä samojen rikollisten kanssa siinä on suuri vaara ystävystyä ja oikeuden tunto hämärtyy. Nythän Norjassa on tullut esiin vastaava tapaus, kun ansioitunut huumepoliisi Eirik Jensen joutuu oikeuden eteen huumerikoksista ja lahjuksien otosta.
Vuosia kestäneessä oikeudenkäynnissä alkoi Aarnion suojaus pudota ja esiin tuli läpimätä rikollinen, joka vedätti yli kymmenenvuotta Suomen parasta huumeyksikköä. Ei voi, kuin ihmetellä miten se on mahdollista. Aarnion osuus huumesalakuljetuksesta tuli esiin vasta, kun prostituoitu Saara alkoi kertoa tapahtumista. Tämän naisen oikeaa nimeä ei kirjassa, eikä muualla mainita ja hän pääsi poliisin suojeluohjelmaan. Hänestä käytetään nimeä Saara ja hän oli Aarnion rakastajatar 1990-luvulta asti. Jari Aarnio houkutteli hänet prostituoiduksi ja ohjeisti häntä alkuun. Osa Saaran mienaamista rahoista meni Aarnion säilytettäväksi. Tämäkin on jotenkin iljettävä kuvio, että huumepoliisin johtaja toimii, kuin sutenööri. Tämä kuvio oli monen huumepoliisin tiedossa, mutta se lähinnä lisäsi vaan sulkia Aarnion hattuun. Toiminta oli niin testosteronivetoista ja täyttä machoilua, että se vaikuttaa naurettavalta ulkoapäin katsottuna. Tätä Saaraa kohdellaan hyvin pilkallisesti ja vähättelevästi ja nauretaan hänen ailahtelevalle mielelleen. Kuitenkin hän muisti mitä vuosien aikana oli tapahtunut ja hän tunsi paljon samoja rikollisia, kuin Aarniokin. Ilman Saaran todistusta totuus ei ehkä olisi paljastunut.
Helsingin huumepoliisi teki hyvää työtä ja siksi Aarnio sai tehdä mitä tahtoi ja hän ja hänen miehensä loivat ihan omat säännöt. Merkille pantavaa on, että Helsingin huumepoliisin tapa oli tehdä suuria huumetakavarikkoja, mutta tekijöitä ei välttämättä saatu kiinni. Rikolliset saivat jatkaa toimintaa ja sitäkin ihmettelen miksi tähän ei puututtu. Tapauksessa on niin paljon kummallisuuksia ettei minun pieni pääni voi niitä ymmärtää. Tämän koko systeemin maksaa yhteiskunta verorahoilla ja osa porukkaa tekee mitä lystää. Sitäkin ihmettelen miten vangitut huumerikolliset soittelivat vankilan johtajan puhelimesta Aarniolle. Vanki kertoi haluavansa johtajan puheille ja johtaja, joka oli Aarnio hyvä kaveri kertoi sen Aarniolle ja Aarnio soitti johtajalle silloin, kun vanki oli hänen työhuoneessaan. Luulisi, että näin tapahtuu vain elokuvissa, mutta kyllä se on arkipäivää ihan meillä Suomessa.
Minulle nousee mieleen useita feministisiä ajatuksia. Olisiko tuo Helsingin huumepoliisin hyväveli järjestelmä ollut näin tiivis, jos siellä olisi ollut töissä myös naispoliiseja. Tässä kirjassa mainitaan yksi ainoa naispoliisi nimeltä ja hän on kuopiolainen. Ehkä ripaus naisnäkökulmaa olisi rikkonut tuon veriveljeyden ja suomut silmiltä olisi pudonneet. En pysty ymmärtämään, että Suomen kiistatta parhaiden huumepoliisien joukossa yksi vetää itse huumekuljetuksia. Eikö kenenkään päässä pirahtanut varoituskellot koskaan. Aina he uskoivat ja luottivat päällikköönsä ja eivät kai edes haluneet uskoa, jos jotain näkivät. Ne rahat mitä Aarnio tienasi huumekaupoistaan eivät kovin suurilta vaikuta. Kymmenenvuoden huumekeikoista hän joutui korvaamaan valtiolle 1,3 miljoonaa euroa. Se tekee 130,000/vuodessa ja sillä rahalla en kyllä itseäni vaaraan laittaisi. Aarnion tapa oli käyttää aina käteistä rahaa ja Saaran mukaan hän käsitteli rahaa aina käsineet kädessä. Aarnio oli kuitenkin niin hölmö, että kun hän maksoi käteisellä isoja rakennustarvikeostoja K-marketissa hän otti niistä plussapisteet ja jäi näistä plussapisteistä kiinni. Käteismaksujahan muuten ei olisi kukaan pystynyt seuraamaan.
En usko, että tarina päättyy tähän. Jari Aarnio ei anna asioiden hautua hiljaisuudessa, vaan vielä tämä pyykin pesu tulee jatkumaan.
Olen seurannut tätä Jari Aarnion tapausta niin kauan, kun se on julkisuudessa ollut. Ensin 2000-luvun alussa uskoin hänen väitteisiinsä, että kyse on krp:n kateudesta ja siksi Helsingin huumepoliisin tekemisiä nostetaan esiin koko ajan. Sitten alkoikin selvitä, että Aarnio itse on pyörittänyt huumekauppaa. Juttu kiinnostaa minua siksi, koska se on hyvin mielenkiintoinen tarina ihmismielen toiminnasta. Helsingin huumepoliisin tiukka hyvävelijärjestelmä antoi loistavan suojaverhon narsistille, joka manipuloi kaikkea ja kaiken aikaa. Aarniolla oli hieno kyky manipuloida jopa mediaa ja esimiehiään ja laajaan ystäväverkostoon kuului niin kansanedustajia, kuin moottoripyöräjengiläisiä. Kirjan loppupuolella tuodaan useamman kerran esiin, että poliisin, joka on hyvin läheisissä tekemisissä rikollisten kanssa on hyvin houkuttelevaa vaihtaa puolta. Asiasta on haastateltu erästä brittiasiantuntijaa ja suomalaista poliisijohtoa. Ymmärrettävää on, että jos ihminen on 30-vuotta työssään tekemisissä samojen rikollisten kanssa siinä on suuri vaara ystävystyä ja oikeuden tunto hämärtyy. Nythän Norjassa on tullut esiin vastaava tapaus, kun ansioitunut huumepoliisi Eirik Jensen joutuu oikeuden eteen huumerikoksista ja lahjuksien otosta.
Vuosia kestäneessä oikeudenkäynnissä alkoi Aarnion suojaus pudota ja esiin tuli läpimätä rikollinen, joka vedätti yli kymmenenvuotta Suomen parasta huumeyksikköä. Ei voi, kuin ihmetellä miten se on mahdollista. Aarnion osuus huumesalakuljetuksesta tuli esiin vasta, kun prostituoitu Saara alkoi kertoa tapahtumista. Tämän naisen oikeaa nimeä ei kirjassa, eikä muualla mainita ja hän pääsi poliisin suojeluohjelmaan. Hänestä käytetään nimeä Saara ja hän oli Aarnion rakastajatar 1990-luvulta asti. Jari Aarnio houkutteli hänet prostituoiduksi ja ohjeisti häntä alkuun. Osa Saaran mienaamista rahoista meni Aarnion säilytettäväksi. Tämäkin on jotenkin iljettävä kuvio, että huumepoliisin johtaja toimii, kuin sutenööri. Tämä kuvio oli monen huumepoliisin tiedossa, mutta se lähinnä lisäsi vaan sulkia Aarnion hattuun. Toiminta oli niin testosteronivetoista ja täyttä machoilua, että se vaikuttaa naurettavalta ulkoapäin katsottuna. Tätä Saaraa kohdellaan hyvin pilkallisesti ja vähättelevästi ja nauretaan hänen ailahtelevalle mielelleen. Kuitenkin hän muisti mitä vuosien aikana oli tapahtunut ja hän tunsi paljon samoja rikollisia, kuin Aarniokin. Ilman Saaran todistusta totuus ei ehkä olisi paljastunut.
Helsingin huumepoliisi teki hyvää työtä ja siksi Aarnio sai tehdä mitä tahtoi ja hän ja hänen miehensä loivat ihan omat säännöt. Merkille pantavaa on, että Helsingin huumepoliisin tapa oli tehdä suuria huumetakavarikkoja, mutta tekijöitä ei välttämättä saatu kiinni. Rikolliset saivat jatkaa toimintaa ja sitäkin ihmettelen miksi tähän ei puututtu. Tapauksessa on niin paljon kummallisuuksia ettei minun pieni pääni voi niitä ymmärtää. Tämän koko systeemin maksaa yhteiskunta verorahoilla ja osa porukkaa tekee mitä lystää. Sitäkin ihmettelen miten vangitut huumerikolliset soittelivat vankilan johtajan puhelimesta Aarniolle. Vanki kertoi haluavansa johtajan puheille ja johtaja, joka oli Aarnio hyvä kaveri kertoi sen Aarniolle ja Aarnio soitti johtajalle silloin, kun vanki oli hänen työhuoneessaan. Luulisi, että näin tapahtuu vain elokuvissa, mutta kyllä se on arkipäivää ihan meillä Suomessa.
Minulle nousee mieleen useita feministisiä ajatuksia. Olisiko tuo Helsingin huumepoliisin hyväveli järjestelmä ollut näin tiivis, jos siellä olisi ollut töissä myös naispoliiseja. Tässä kirjassa mainitaan yksi ainoa naispoliisi nimeltä ja hän on kuopiolainen. Ehkä ripaus naisnäkökulmaa olisi rikkonut tuon veriveljeyden ja suomut silmiltä olisi pudonneet. En pysty ymmärtämään, että Suomen kiistatta parhaiden huumepoliisien joukossa yksi vetää itse huumekuljetuksia. Eikö kenenkään päässä pirahtanut varoituskellot koskaan. Aina he uskoivat ja luottivat päällikköönsä ja eivät kai edes haluneet uskoa, jos jotain näkivät. Ne rahat mitä Aarnio tienasi huumekaupoistaan eivät kovin suurilta vaikuta. Kymmenenvuoden huumekeikoista hän joutui korvaamaan valtiolle 1,3 miljoonaa euroa. Se tekee 130,000/vuodessa ja sillä rahalla en kyllä itseäni vaaraan laittaisi. Aarnion tapa oli käyttää aina käteistä rahaa ja Saaran mukaan hän käsitteli rahaa aina käsineet kädessä. Aarnio oli kuitenkin niin hölmö, että kun hän maksoi käteisellä isoja rakennustarvikeostoja K-marketissa hän otti niistä plussapisteet ja jäi näistä plussapisteistä kiinni. Käteismaksujahan muuten ei olisi kukaan pystynyt seuraamaan.
En usko, että tarina päättyy tähän. Jari Aarnio ei anna asioiden hautua hiljaisuudessa, vaan vielä tämä pyykin pesu tulee jatkumaan.
Kommentit
Lähetä kommentti