perjantai 6. joulukuuta 2013

Murtuneet mielet

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Nyt onkin hyvä päivä postata Ville Kivimäen kirjasta Murtuneet mielet. Teen tämän postauksen kunnioittaakseni veteraaneja, jotka menettivät mielenterveytensä puolustaessaan itsenäisyyttämme. Postauksesta tulee pitkä, koska asia on niin tärkeä, mutta yrittäkää jaksaa lukea.

Murtuneet mielet on kirjoitettu historiantutkija Ville Kivimäen väitöskirjan pohjalle, jossa tutkittiin sotilaitten mielenterveysongelmia talvi-ja jatkosodassa 1939-1944. Kirja sai TietoFinlandia palkinnon  muutama viikko sitten. Pitää heti aluksi hämmästellä miten vaiettu asia mielenterveysongelmat sodassa ovat olleet. Nykypäivän ihminen pitää varmaan itsestään selvyytenä ettei sellaisesta helvetistä voi selviytyä ilman, että osa miehistä sairastuu vakavasti myös mieleltään. Ennen tätä Kivimäen kirjaa oli yksi ainoa kunnon tutkimus asiasta eli Matti Pontevan väitös 70-luvulta. Olen itse lukenut satoja kirjoja näistä Suomen sodista ja mielenterveysongelmat mainitaan ainoastaan sivulauseissa. Kivimäki itse sanoo, että viralliset talvisodan ja jatkosodan historiat sisältävät 9000 sivua eikä niissä ole sanaakaan psyykkeen ongelmista.

Suomessa oli sodan alkaessa ainoastaan 60 psykiatria eikä heistä kukaan ollut erikoistunut sotapsykiatriaan. Kannattaa huomioda myös, että sodan aikana asenne mielenterveysongelmia kohtaan oli erilainen, kuin nykyään. Niitä hävettiin ja pelättiinkin. Hoitokeinoja ei juurikaan ollut ja mielisairaalat olivat lähinnä säilytyspaikkoja. Sodan alkaessa ei psyykepotilaisiin oltu varauduttu mitenkään, vaan siiviilimielisairaalatkin oli osittain tyhjennetty sotasairaaloiksi. Suomalaiset lääkärit ja psykiatritkin tekivät opintomatkoja lähinnä Saksaan, joka oli Suomen yliopistoväen suosikki. Saksalainen sotapsykiatria kielsi kokonaan mielisairauksien olemassa olon sotilailla. Kaikkia mielenterveysongelmia pidettiin heikkoutena, niskurointina ja teeskentelynä, että päästäisiin rintamalta pois. Tämä oli aika usein myös suomalaislääkäreiden näkemys ja armeijan säännöt puolsivat asiaa, koska yhtäkään sotilasta ei ollut varaa laskea rintamalta pois. Oletettavasti hyvinkin moni mielenterveysongelmista kärsivä teloitettiin karkurina varsinkin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana kesällä-44.

Kokonaismäärä potilaita mitkä otettiin psykiatrisiin sotasairaaloihin sisään vuosina 1939-1944 on 15700, mutta tämä ei kerro kaikkea. Monet otettiin näiden vuosien aikana sisään useamman kerran ja toisaalta todella suuri osa potilaista hoidettiin Jsp:ssä ( joukkosidontapaikka) ja etulinjan takana olevissa lepokodeissa. Periaate oli se, että ainoastaan todella sairaat pääsi pois rintamalta ettei se hoikuttelisi ketään leikkimään sairasta. Kivimäen kirjan mukaan ei ole helppoa vetää selkeitä johtopäätöksiä ketkä sotilaista sairastuivat psyykkisesti, mutta jotain yhteneväisyyksiä löytyi. Yleensä kyse ole sotamiehistä, upseerit ja aliupseerit sairastuivat psyykkisesti hyvin harvoin. Vaikuttaa siltä, että upseereista oli jo koulutusvaiheessa karsittu alttiimmat persoonallisuudet. Aika selvä jako ilmeni nuorten sotilaiden ja vanhempien välillä. Selvästi vanhempi ikäluokka 1895-1910 sairastui nuoria poikia useammin. Syytä voi etsiä siitä, että vanhemmilla miehillä oli suuremmat huolet, heillä oli jo vaimo ja lapset kotirintamalla. Monelta myös meni syy sodalle, kun syksyllä 1941 ylitettiin Neuvostoliiton raja kauempaan, kuin vanhalta Suomen rajalta. Se koettiin vääryytenä ja se heikensi motiivia olla sodassa. ja ejhkä herätti jopa syyllisyyttä herkillä miehillä. Nuoret pojat 1920-luvulla syntyneet eivät vielä ajatelleet maailman tapahtumia ja he saivat hyvin paljon tukea kotoaan ja varsinkin äidin tuki nousi vahvasti kirjassa esiin. Myös ryhmäytyminen toi nuorille sotapojille henkisesti kannattelevan porukan johon pystyi tukeutumaan, syntyi aseveljeys, joka helpotti huomattavasti kestokykyä.

Mieleltään järkkyneistä sotilaista käytettiin yleisesti nimitystä "tärähtäneet", koska se kuvasi hyvin sairastuneen tilannetta. Sotilas tärisi, oli hermostunut, ei kyennyt puhumaan, ei muistanut mitä oli tapahtunut, eikä kyennyt nukkumaan, tai sitten painajaiset herätti. Heidän olotilansa oli varmaan hirveä, mutta sitä ei myönnetty, että syy olisi sotatapahtumissa. Syytä haettiin perimästä, älykkyydestä ja yleensä persoonan heikkoudesta. Tavallaan sairautta pidettiin ihmisen omana vikana. Juuri kukaan näistä sairastuneista ei saanut korvauksia sairastumisestaan, niin kuin fyysisesti haavoittuneet sai. He jäivät suureen taloudelliseen ahdinkoon. Armeijan ja Kelan käsitys oli, että korvaus, tai eläkkeen maksaminen palkitsisi jotenkin ihmisen ja hänellä ei sitten olisi edes halua parantua. Kummallisinta on, että korvausasia nousi esille uudestaan 90-luvulla, mutta se ei mennyt silloinkaan läpi. Myös Sotaveteraaniliitto suhtautui nuivasti psyykepotilaisiin, hekään eivät halunneet myöntää, että suomalainen sotilas voisi sairastua henkisesti.

Kaiken kaikkiaan tuo kirja oli loistava ja todella tarpeellinen. Varmaankin yksi parhaimmista väitöksistä  Suomen sodista mitä olen pitkään aikaan lukenut. Tietysti kirja oli aiheensa takia henkisesti aika ahdistava ja ehkei kovin herkän ihmisen kannata sitä lukea. Voi olla myös, että jos ei ole kovin hyvin selvillä talvi-ja jatkosodan eri vaiheista on ehkä vaikea ymmärtää kirjan tapahtumia. Itse toivoisin, että kirja herättäisi lisää keskustelua suomalaisten sotaveteraanien mielenterveydestä. Minusta nämä sairastuneet ihmiset ansaitsisivat kunniansa palutuksen vihdoinkin. Heiltä pitää poista leima, että ihminen sairastuu psyykkeeltään jotenkin omasta syystään.

2 kommenttia:

  1. Minusta tämä oli erinomainen valinta Tieto-Finlandian voittajaksi.

    Oma sotaveteraanivaarini kuoli maaliskuussa 2011 88-vuotiaana.
    Vaikka hän muutoin olikin hyvässä kunnossa sotakokemuksistaan huolimatta, kertoi mummini, että koko heidän yli 65-vuotisen yhteiselon aikana vaarini usein kärsi painajaisista ja saattoi huutaa kauhusta unissaan.
    Vaarin viimeisinä viikkoina ennen kuolemaa hän saattoi kauhistua jostain yksittäisestä sanasta ja tulla todella levottomaksi sairaalassa.
    Eli vaikka asioita voi yrittää unohtaa, jäävät ne kuitenkin alitajuntaan kummittelemaan.

    Pari vuotta sitten aloitin psykologian perusopinnot avoimessa yliopistossa.
    Meillä oli oikein mainio luennoitsija joka silloin työsti suurta tutkimusta sotalapsista. Myös moni heistä on kärsinyt pahoja traumoja, tosin se on ehkä ollut yleisemmin tiedossa kuin nämä sotaveteraanit.

    Olen positiivisesti yllättynyt siitä, että monessa jenkkisarjassa ja -elokuvassa on nostettu tätä aihetta esiin Irakin ja Afganistanin veteraaneissa. Kyllä se jättää jälkensä kun nuoret normaaliin länsimaalaiseen arkeen tottuneet lähetetään toiselle puolelle maailmaa sotimaan. Eikä ne pahimmat traumat välttämättä tule itse taisteluista, myös siviilien kohtaloiden näkeminen voi järkyttää.

    Minulla on tällä hetkellä meneillään uutisjournalistiikan kurssi koulussa. Luennoitsija on entinen ulkomaanreportteri ja yksi luento oli täysin omistettu kriisiviestinnälle. Traumaperäinen stressihäiriö on tavallista myös toimittajien keskuudessa. Luennoitsija kertoi että monesti sitä tapahtumapaikalla menee autopilotti päälle ja sitä vain tekee työnsä ja jatkaa eteenpäin. Varsinainen shokki iskee hänen mukaansa usein vasta jälkikäteen, ja kuulemma juuri jonkun lapsen tai viattoman sivullisen kohtalo saattaa järkyttää paljon pahemmin kuin joku suuri katastrofi itsessään.

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa tosi hienolta tuo uutisjournalistiikan luennot voi, kun itsekin pääsisin sellaisia kuuntelemaan. Nykyään on niin vaikeaa sovittaa työni kanssa mitään säännöllistä harrastusta, vaikka avoimesta yliopistosta jotain mieleistä sattuisi löytymään.
    Tuo mitä kerrot vaaristasi on kai se tyypillisin stressireaktio veteraaneille, myös tuossa kirjassa mainittiin siitä. Kivimäki kirjoitti, että sodan jälkeisinä vuosina joka makuuhuoneessa huudettiin panikiissa ja sodan kauhut tuli uniin. Oma pappaninkin kertoi tuota samaa.
    Nykyään on jo aika paljon tutkimusta siitä miten sotalapsiksi joutuneet traumatisoituivat. Oma mummuni kertoi usein hyvinkin katkerana, että häntä painostettiin lähettämään vuonna-41 syntynyt äitini sotalapseksi. Hän oli kokenut sen nuoren yksin olevan äidin ahdisteluna ja häntä kovasti syyllistettiin itsekkääksi äidiksi, kun hän ei lapsestaan luopunut. Onneksi hänen anoppinsa puolusti häntä ja kun hän viimein sai yhteyden rintamalla olleeseen pappaani myös pappa kielsi luopumasta lapsesta. Se on minusta kummallinen kertomus. En ymmärrä miksi äitini olisi pitänyt lähettää sotalapseksi, kun he asuivat ihan maaseudun sydämessä. Sielä ei ollut pommituksia ja ruokaakin oli vähän paremmin. He myös asuivat yhteistaloudessa pappani äidin ja naimattoman sisaren kanssa koko sota-ajan eli yhtä lasta oli hoitamassa kolme naista. Uskon, että tuo painostusvaihe oli tosi rankka kokemus mummulleni, kun hän siitä niin usein puhui. Hän oli myös oikein tyytyväinen, kun nousi yleiseen keskusteluun miten väärin oli lähettää lapsia Ruotsiin. Ehkä hän siinä pääsi lopullisesti syyllisyydestä, että hän teki sittenkin oikein, kun piti lapsensa. Toisaalta olisi mielenkiintoista tietää miten yleistä tuollainen painostus oli.

    Inkeri

    VastaaPoista