Olimme käyneet useita kertoja tämän vuoden puolella teatterissa ja jostain syystä kaikki kerrat ovat olleet joko Helsingin Kaupunginteatteri, tai Kansallisteatteri ja yksi esitys Ryhmäteatterissa. Jostain esityksistä olen kirjoittanutkin, mutta nyt eilisen esityksen jälkeen tuli jo kiukkuinen olo, että huijataanko meitä katsojia.
Näimme eilen Kansallisteatterin Pienellä Näyttämöllä Dreamteam näytelmän, johon ostimme liput varmaankin puolivuotta sitten, kun ne kaikki esitykset oli pitkälle loppuunvarattuja. Esityksessä oli Katariina Kaitue, josta pidän tosi paljon. Luulimme menevämme katsomaan komediaa, mutta jutusta jäi vaan surkea olo ja miete, että mitähän tämäkin taas tarkoitti. Takanani istuva kiteytti asian hyvin, kun hän sanoi kuuluvasti ettei tästä saanut mitään tolkkua. Kaikista tämän talven teatterikäynneistä on jäänyt olo, että tulihan tämä nyt katsottua, mutta mitään tolkkua tässä ei ollut. Sellaisen esityksen hyväksyy, kun niitä on vaan silloin tällöin. Nyt, kun en muista nähneeni hyvää teatteria, kuin viimeksi viime elokuun Tampereen Teatterikesän tanskalainen vierailuesitys. Se alkaa ärsyttämään ja mieheni kanssa sovimme, että nyt otamme tosi tarkkaan selvää etukäteen näytelmän laadusta ennen, kuin liput ostetaan.
Viimeisessä kolmessa esityksessä jompi kumpi meistä olisi halunnut lähteä väliajalla pois. Missään tapauksessa esityksissä näyttelijät eivät ole olleet huonoja. Koko näytelmä on yleensä niin erikoinen ettei siitä saa tavallisella järjellä selvää mitä sillä tavoitellaan. Ymmärrän toki, että hyvän taiteen pitääkin herättää tunteita ja jättää mietittävää. Näistä esityksissä poistuessa on ihan läsähtänyt olo. Menemme usein syömään esityksen jälkeen, mutta mitään keskustelua esityksestä ei tule, kun se ei ole herättänyt mitään. Lavasteet ovat myös tulleet sellaisiksi, että tuntuu kuin olisi kilpailu, kuka tekee tylyimmän ja halvimman lavastuksen. Dreamteamissa lavasteet oli trukkilavoja, Einsteinin rikos näyteltiin muutamasta raaka-laudasta tehdyllä laiturilla. Ryhmäteatterin esityksen nimeä en muista, mutta lavasteet oli sohva ja telkkari.
Ilmeisesti nuoret ohjaajat ja kirjailijat ovat liian moderneja meille yli viisikymppisille. Parempi on vaan tyytyä tuttuihin klassikoihin. Onhan se hyvä, että meillä on sananvapaus ja voidaan tehdä mitä vaan. Kauhistelen kovasti Putinin lakia siitä ettei Venäjällä saa teatteriesityksessä kiroilla, polttaa tupakkaa eikä juoda viinaa. Se olisi pahin mahdollinen tilanne, että taidetta aletaan säädellä laeilla. Esitysten ohjaajat voisivat sitä vastoin Suomessakin hiukan käyttää kontrollia mitä kannattaa esittää.
Näimme eilen Kansallisteatterin Pienellä Näyttämöllä Dreamteam näytelmän, johon ostimme liput varmaankin puolivuotta sitten, kun ne kaikki esitykset oli pitkälle loppuunvarattuja. Esityksessä oli Katariina Kaitue, josta pidän tosi paljon. Luulimme menevämme katsomaan komediaa, mutta jutusta jäi vaan surkea olo ja miete, että mitähän tämäkin taas tarkoitti. Takanani istuva kiteytti asian hyvin, kun hän sanoi kuuluvasti ettei tästä saanut mitään tolkkua. Kaikista tämän talven teatterikäynneistä on jäänyt olo, että tulihan tämä nyt katsottua, mutta mitään tolkkua tässä ei ollut. Sellaisen esityksen hyväksyy, kun niitä on vaan silloin tällöin. Nyt, kun en muista nähneeni hyvää teatteria, kuin viimeksi viime elokuun Tampereen Teatterikesän tanskalainen vierailuesitys. Se alkaa ärsyttämään ja mieheni kanssa sovimme, että nyt otamme tosi tarkkaan selvää etukäteen näytelmän laadusta ennen, kuin liput ostetaan.
Viimeisessä kolmessa esityksessä jompi kumpi meistä olisi halunnut lähteä väliajalla pois. Missään tapauksessa esityksissä näyttelijät eivät ole olleet huonoja. Koko näytelmä on yleensä niin erikoinen ettei siitä saa tavallisella järjellä selvää mitä sillä tavoitellaan. Ymmärrän toki, että hyvän taiteen pitääkin herättää tunteita ja jättää mietittävää. Näistä esityksissä poistuessa on ihan läsähtänyt olo. Menemme usein syömään esityksen jälkeen, mutta mitään keskustelua esityksestä ei tule, kun se ei ole herättänyt mitään. Lavasteet ovat myös tulleet sellaisiksi, että tuntuu kuin olisi kilpailu, kuka tekee tylyimmän ja halvimman lavastuksen. Dreamteamissa lavasteet oli trukkilavoja, Einsteinin rikos näyteltiin muutamasta raaka-laudasta tehdyllä laiturilla. Ryhmäteatterin esityksen nimeä en muista, mutta lavasteet oli sohva ja telkkari.
Ilmeisesti nuoret ohjaajat ja kirjailijat ovat liian moderneja meille yli viisikymppisille. Parempi on vaan tyytyä tuttuihin klassikoihin. Onhan se hyvä, että meillä on sananvapaus ja voidaan tehdä mitä vaan. Kauhistelen kovasti Putinin lakia siitä ettei Venäjällä saa teatteriesityksessä kiroilla, polttaa tupakkaa eikä juoda viinaa. Se olisi pahin mahdollinen tilanne, että taidetta aletaan säädellä laeilla. Esitysten ohjaajat voisivat sitä vastoin Suomessakin hiukan käyttää kontrollia mitä kannattaa esittää.
Kommentit
Lähetä kommentti