Sain äskettäin luettua Rene Nybergin kirjan Viimeinen juna Moskovaan jossa hän kertoi juutalaisen sukunsa vaiheista. Rene Nyberg teki pitkän päivätyön Suomen ulkoministeriön palveluksessa suurlähetystöissä eri puolilla maailmaa. Silmäilin kirjaa jo syksymmällä pariinkin kertaan kirjakaupassa, mutta ajattelin sen olevan perustarinan juutalaisten selviytymisestä natsien käsistä. Sitten luinkin Historia seuran julkaisusta, että kirjaa arvioitiin hyvänä tietokirjana juutalaisten elämästä Neuvostoliitossa.
Rene Nybergin äiti oli juutalainen, jonka isä oli tullut Venäjän vallan aikana Helsinkiin ja perustanut perheensä sinne. Nybergin isä ei ollut juutalainen ja se aiheutti pahan konfliktin juutalaisessa perheessä. Rene Nybergin äiti karkasi miehensä kanssa naimisiin ja sen jälkeen hän oli perheelleen kuollut. Naimisiin menon jälkeen Nybergin äiti tapasi isänsä ainoastaan yhden kerran pommisuojassa jatkosodan aikana ja silloin isä toivoi, että ensimmäinen pommi osuisi hänen tyttäreensä. Kohtelu oli aivan järkyttävän jyrkkää ja Rene Nyberg ei tämän takia oppinut juurikaan tuntemaan Helsingissä asuvia äitinsä sukulaisia.
Mielenkiintoisin osuus kirjassa oli Nybergin äidin serkun Mashan tarina. Mashan isä oli Nybergin äidinisän veli ja Neuvostoliitossa asui hänen kaksi muuta veljeään. Mashan vanhemmat ja sisarukset asuivat Riikassa, joka oli maailmansotien välisenä aikana vauras ja elinvoimainen kaupunki, jota kutsuttiin Pikku Pariisiksi. Riikassa asui todella paljon juutalaisia ja heidän olonsa oli vakaata Balttian itsenäisyyden aikana. Nybergin äiti vietti usein lomiaan Riikassa ja oli saman ikäinen, kuin serkkunsa Masha. Ystävyys säilyi myös naimisiin menon jälkeen. Vuonna 1940 Neuvostoliitto miehitti Riikan ja Stalin ehti järjestämään sivistyneistön kuljetukset Siperiaan ennen, kun Neuvostoliiton oli peräännyttävä ja Saksa vuorostaan miehitti Balttian. Mashan perhe pysyi koossa vielä Neuvostoliiton miehityksessä, mutta heillä oli jo tiedossa mitä saksalaiset tekivät juutalaisille miehitetyssä Puolassa. Masha ja hänen puolisonsa Josef, joka oli viulisti ja Masha itse oli pianonsoiton opettaja alkoivat miettiä pakolaisuutta saksalaisten lähestyessä.
Pakopaikkoja ei ollut kovinkaan montaa, koska mikään valtio ei halunnut ottaa juutalaisia vastaan. Tässä kohtaa ihmettelen miksi he eivät yrittäneet pyrkiä Suomeen, kun Helsingissä oli sukulaisiakin. Voi tietysti olla, että he pelkäsivät Suomen ja Saksan yhteistyötä ja suhtautumista juutalaisiin. Masha ja Josef olivat ehtineet hankkia jo Neuvostoliiton passit ja he ja Mashan pikkusisko päättivät lähteä Moskovaan. Sisko kuitenkin sairastui lähtöpäivänä eikä päässyt mukaan ja sen jälkeen Masha ei perhettään enää nähnyt. He ehtivät juuri viimeiseen junaan, joka lähti Riikan asemalta Moskovaan. Riikan asemalla oli täysi kaaos, koska saksalaiset oli enää parinkymmenen kilometrin päässä esikaupunkialueella. Nämä rautatieasemien kaaokset ovat monissa kirjoissa hyvin ahdistavia kuvauksia, koska on niin epätoivoinen pakko päästä junaan ja pois, että ihmisten pellon ja hermoilemisen suorastaan haistaa kirjan sivuilta.
Masha ja Josef eivät voineetkaan jäädä junasta Moskovassa, koska sitä oltiin evakuoimassa ja saksalaisjoukot olivat taaskin alle sadan kilometrin päässä. Juna jatkoi pitkälle Neuvostoliiton sydämeen ja pariskunta jä Alma-Ataan. Siellä he eivät saaneet elantoaan musiikista, vaan he joutuivat tekemään raskaita maataloustöitä ja näkemään nälkää. Kirjassa kuvataan heidän kurjia olosuhteita ja sitä, että he joutuivat jättämään kotinsa. Se ei takuulla ole ollut helppoa, mutta kuitenkin minun mielestäni heillä on huomattavasti parempi tuuri, kuin suurimmalla osalla juutalaisia. He saivat elää siinä osassa Neuvostoliittoa missä ei sodittu, juutalaisia ei vainottu ja he olivat vapaaehtoisesti siirtyneet sinne. Siellä syntyi myös heidän ainoa lapsensa Lena. Neuvostojärjestelmä mahdollisti heidän pääsynsä takaisin Riikaan viisikymmentäluvun alussa.
Suurin osa Balttian juutalaisista oli tapettu ja Mashan perhe oli kadonnut monien muiden mukana. He eivät koskaan saaneet selville mitä omaisille oli tapahtunut. Mitään dokumenttejä ei ollut yksittäisten ihmisten murhista oli vain tietoja missä oli joukkohautoja. Jossain vaiheessa Breznevin valtakaudella alkoi olla mahdollista juutalaisten muutto Israeliin ja pitkän odotuksen ja monien papereiden jälkeen Masha ja Josef tyttärensä Lenan kanssa muuttivat juutalaisten omaan maahan. Oli myös mielenkiintoista tietoa miten Neuvostoliitossa suhtauduttiin juutalaisiin sodan jälkeen. Suomesta pääsi turistimatkoille Neuvostoliittoon viisikymmentäluvun puolenvälin jälkeen, kun Stalin kuoli. Ilmeisen vaikeaa oli Suomesta käsin selvittää kuka suvusta oli jäänyt eloon sodan jälkeen. Tästä vaiheesta menneisyyttä on todella vähän tietoa. Ensimmäistä kertaa luin kuvauksia miten sukulaiset saivat yhteyden Neuvostoliitossa asuviin sukulaisiin.
Suosittelen, että kirja kannattaa lukea, jos on yhtään kiinnostunut lähihistoriasta. Siinä oli minullekin paljon uutta tietoa ja sain taas kipinän aloittaa selvittämään enemmän Neuvostoliiton suhdetta juutalaisiin.
Rene Nybergin äiti oli juutalainen, jonka isä oli tullut Venäjän vallan aikana Helsinkiin ja perustanut perheensä sinne. Nybergin isä ei ollut juutalainen ja se aiheutti pahan konfliktin juutalaisessa perheessä. Rene Nybergin äiti karkasi miehensä kanssa naimisiin ja sen jälkeen hän oli perheelleen kuollut. Naimisiin menon jälkeen Nybergin äiti tapasi isänsä ainoastaan yhden kerran pommisuojassa jatkosodan aikana ja silloin isä toivoi, että ensimmäinen pommi osuisi hänen tyttäreensä. Kohtelu oli aivan järkyttävän jyrkkää ja Rene Nyberg ei tämän takia oppinut juurikaan tuntemaan Helsingissä asuvia äitinsä sukulaisia.
Mielenkiintoisin osuus kirjassa oli Nybergin äidin serkun Mashan tarina. Mashan isä oli Nybergin äidinisän veli ja Neuvostoliitossa asui hänen kaksi muuta veljeään. Mashan vanhemmat ja sisarukset asuivat Riikassa, joka oli maailmansotien välisenä aikana vauras ja elinvoimainen kaupunki, jota kutsuttiin Pikku Pariisiksi. Riikassa asui todella paljon juutalaisia ja heidän olonsa oli vakaata Balttian itsenäisyyden aikana. Nybergin äiti vietti usein lomiaan Riikassa ja oli saman ikäinen, kuin serkkunsa Masha. Ystävyys säilyi myös naimisiin menon jälkeen. Vuonna 1940 Neuvostoliitto miehitti Riikan ja Stalin ehti järjestämään sivistyneistön kuljetukset Siperiaan ennen, kun Neuvostoliiton oli peräännyttävä ja Saksa vuorostaan miehitti Balttian. Mashan perhe pysyi koossa vielä Neuvostoliiton miehityksessä, mutta heillä oli jo tiedossa mitä saksalaiset tekivät juutalaisille miehitetyssä Puolassa. Masha ja hänen puolisonsa Josef, joka oli viulisti ja Masha itse oli pianonsoiton opettaja alkoivat miettiä pakolaisuutta saksalaisten lähestyessä.
Pakopaikkoja ei ollut kovinkaan montaa, koska mikään valtio ei halunnut ottaa juutalaisia vastaan. Tässä kohtaa ihmettelen miksi he eivät yrittäneet pyrkiä Suomeen, kun Helsingissä oli sukulaisiakin. Voi tietysti olla, että he pelkäsivät Suomen ja Saksan yhteistyötä ja suhtautumista juutalaisiin. Masha ja Josef olivat ehtineet hankkia jo Neuvostoliiton passit ja he ja Mashan pikkusisko päättivät lähteä Moskovaan. Sisko kuitenkin sairastui lähtöpäivänä eikä päässyt mukaan ja sen jälkeen Masha ei perhettään enää nähnyt. He ehtivät juuri viimeiseen junaan, joka lähti Riikan asemalta Moskovaan. Riikan asemalla oli täysi kaaos, koska saksalaiset oli enää parinkymmenen kilometrin päässä esikaupunkialueella. Nämä rautatieasemien kaaokset ovat monissa kirjoissa hyvin ahdistavia kuvauksia, koska on niin epätoivoinen pakko päästä junaan ja pois, että ihmisten pellon ja hermoilemisen suorastaan haistaa kirjan sivuilta.
Masha ja Josef eivät voineetkaan jäädä junasta Moskovassa, koska sitä oltiin evakuoimassa ja saksalaisjoukot olivat taaskin alle sadan kilometrin päässä. Juna jatkoi pitkälle Neuvostoliiton sydämeen ja pariskunta jä Alma-Ataan. Siellä he eivät saaneet elantoaan musiikista, vaan he joutuivat tekemään raskaita maataloustöitä ja näkemään nälkää. Kirjassa kuvataan heidän kurjia olosuhteita ja sitä, että he joutuivat jättämään kotinsa. Se ei takuulla ole ollut helppoa, mutta kuitenkin minun mielestäni heillä on huomattavasti parempi tuuri, kuin suurimmalla osalla juutalaisia. He saivat elää siinä osassa Neuvostoliittoa missä ei sodittu, juutalaisia ei vainottu ja he olivat vapaaehtoisesti siirtyneet sinne. Siellä syntyi myös heidän ainoa lapsensa Lena. Neuvostojärjestelmä mahdollisti heidän pääsynsä takaisin Riikaan viisikymmentäluvun alussa.
Suurin osa Balttian juutalaisista oli tapettu ja Mashan perhe oli kadonnut monien muiden mukana. He eivät koskaan saaneet selville mitä omaisille oli tapahtunut. Mitään dokumenttejä ei ollut yksittäisten ihmisten murhista oli vain tietoja missä oli joukkohautoja. Jossain vaiheessa Breznevin valtakaudella alkoi olla mahdollista juutalaisten muutto Israeliin ja pitkän odotuksen ja monien papereiden jälkeen Masha ja Josef tyttärensä Lenan kanssa muuttivat juutalaisten omaan maahan. Oli myös mielenkiintoista tietoa miten Neuvostoliitossa suhtauduttiin juutalaisiin sodan jälkeen. Suomesta pääsi turistimatkoille Neuvostoliittoon viisikymmentäluvun puolenvälin jälkeen, kun Stalin kuoli. Ilmeisen vaikeaa oli Suomesta käsin selvittää kuka suvusta oli jäänyt eloon sodan jälkeen. Tästä vaiheesta menneisyyttä on todella vähän tietoa. Ensimmäistä kertaa luin kuvauksia miten sukulaiset saivat yhteyden Neuvostoliitossa asuviin sukulaisiin.
Suosittelen, että kirja kannattaa lukea, jos on yhtään kiinnostunut lähihistoriasta. Siinä oli minullekin paljon uutta tietoa ja sain taas kipinän aloittaa selvittämään enemmän Neuvostoliiton suhdetta juutalaisiin.
Kommentit
Lähetä kommentti