Olen seurannut hyvin tarkkaan Isiksen tekemiä terroritekoja ja yrittänyt perehtyä niiden syihin ja seurauksiin. Kävin äskettäin läpi kaikki terrori-iskut viimeisen viidenkymmenenvuoden ajalta ja vertasin niitä tähän hetkeen ja viime vuoteen.
Vaikuttaa siltä, että terrorismi on lisääntynyt Euroopassa, mutta onko se vaan vaikutelma? Laskin miten paljon terrori-iskuja on mahtunut kymmenen vuoden jaksoihin vuodesta 1970-lähtien. Tuo 1970-luku on tähän astisista vuosikymmenistä pahin silloin tapahtui 53 terrori-iskua. Suurin osa oli lentokonekaappauksia ja tekijöinä oli joko palestiinalaiset eli PLO, tai poliittinen Baader-Meinhof ryhmittymä. Kuolleita ja loukkaantuneita tuli tuhansia niinä vuosina, mutta tarkkoja lukuja en ole vielä laskenut. Paljon rauhallisempi oli 1980-luku ja silloin tehtiin 25 iskua. Tekijöinä 1980-90-luvuilla oli suurimmaksi osaksi IRA ja kohteena oli Englanti ja Lontoo. Vähiten iskuja oli 1990-luvulla siltä vuosikymmeneltä on tilastoitu, vain yksitoista tapausta. Abu-Nidal oli 1990-luvun etsityin terroristi ja hän johti palestiinalaisia. Suurin osa 1990-luvun ja 2000-luvun alun iskuista tapahtui Lähi-idässä. Vuosina 2000-2010 tapahtui seitsemäntoista iskua ja niistä suurin oli tietenkin Al Qaidan tekemä isku World Trade Centeriin. Tähän mennessä 2010-16 on tapahtunut jo 23 terroritekoa, mutta vielä ei olla lähelläkään 1970-luvun tilannetta.
Nizza isku pisti taas kerran miettimään miten turvallista matkustaminen nykyisin on. Suurin osa näistä viidenkymmenenvuoden terrori-iskuista on kohdistunut liikennevälineisiin lentokoneisiin, lentokenttiin ja metroihin. Monelle varmaankin tulee mieleen miten itse käyttäytyisi, jos osuisi paikalle, kun pommi räjähtää ja pitäisi suojella itseään ja auttaa muita. Harva on testannut käytännössä miten käyttäytyy paniikkitilanteessa. Oma elämäni on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen joutunut useaan kertaan hätätilanteisiin. Olen toistakymmentäkertaa joutunut soittamaan hätäkeskukseen ja hankkimaan apua viimeisen kolmenkymmenenvuoden aikana. Ensimmäinen kerta oli 1990-luvun alussa, kun meidän vanha päärakennus paloi maantasalle. Palokunnan tulo meidän peräkylille kestää lähes puolituntia ja sinä aikana piti toimia loogisesti ja siirtää suojaan sen mitä pystyi. Olen useampia kertoja joutunut auttamaan perheenjäseniäni onnettomuuden ja sairaskohtauksen takia. On hyvin lohduttavaa tietää, että hätäkeskus ohjaa nykyisin koko ajan puhelimessa mitä pitää tehdä. Olen kokenut sen erittäin suurena apuna, kun saa yhteyden hätäkeskukseen sieltä neuvotaan mitä tehdään. Sieltä tulee ohjeet ja määräykset sen verran napakasti, että uskoisin sen menevän perille paniikissakin.
Näissä kokemuksissa ja muutamissa autokolareissa ja viimeksi hoitolan murron yhteydessä olen voinut testata omaa käyttäytymistäni. Tiedän etten mene paniikkiin ja pystyn toimimaan hämmästyttävän järkevästi mitä olen jälkikäteen ihmetellyt. Olen ollut muutaman kerran eri yrittäjyysprojektien takia työpsykologin koko päivän testeissä ja aina stressin sietokykyni on todettu parhaaksi mahdolliseksi. Eniten mieleeni jäänyt paha tilanne on ollut eräällä lentomatkalla 1980-luvulla ja silloin pelkäsin kuolevani. Olimme jollain halpayhtiön matkalla menossa Kyprokselle ja lentokone oli Cypros Airwayn kone, joka vaikutti ihan romulta. Jouduimme mielettömään ukkosmyrskyyn noin tuntia ennen laskeutumista. Olimme juuri syönneet ja onneksi tarjottimet oli kerätty jo pois. Myrsky kesti ehkä vartin verran ja siinä ehti pelätä ihan kunnolla. Kone putosi ilmakuoppiin monta kertaa ja tunne putoamisesta ja pamahtamisesta ilmakuopan pohjaan on kamala. Sitä on vaikea kuvailla, kun lentokone holtittomasti, vaan putoaa ja putoaminen loppuu yhtä äkkiä, kuin seinään. Se nykäys lennätti kaikkia irtotavaroita matkustamossa. Osa ylhäällä olevista säilytystiloista aukesi ja käsimatkatavarat putoili ihmisten päälle. Nyt myös ymmärrän miksi käsimatkatavarat neuvotaan pitämään edessä olevan istuimen alla. Sieltä ne ei niin helposti viskoudu pois. Matkustajat huusivat, kirkuivat ja oksensivat. Välillä kone lensi nokka alhaalla ja sitten taas peräpää alhaalla ja lattialla olleet oksennukset ja kaatuneet alkoholijuomat valuivat edestakaisin. Silloin ajattelin, että minä kuolen ainakin arvokkaasti. Pusersin käsinojia ja päätin olla huutamatta enkä myöskään onneksi oksentanut. Loppumatka sujui tasaisesti, mutta haju oli hirveä ja tunnelma järkyttävä. Moni itki koko loppumatkan ja lentokentällä meitä olikin vastassa muutama ambulanssi.
Kukaan ei voi ennustaa mitä pelkoa ja terroritekoja joudumme vielä kokemaan. Tuskin ne ainakaan ovat vähenemään päin.
Nizza isku pisti taas kerran miettimään miten turvallista matkustaminen nykyisin on. Suurin osa näistä viidenkymmenenvuoden terrori-iskuista on kohdistunut liikennevälineisiin lentokoneisiin, lentokenttiin ja metroihin. Monelle varmaankin tulee mieleen miten itse käyttäytyisi, jos osuisi paikalle, kun pommi räjähtää ja pitäisi suojella itseään ja auttaa muita. Harva on testannut käytännössä miten käyttäytyy paniikkitilanteessa. Oma elämäni on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen joutunut useaan kertaan hätätilanteisiin. Olen toistakymmentäkertaa joutunut soittamaan hätäkeskukseen ja hankkimaan apua viimeisen kolmenkymmenenvuoden aikana. Ensimmäinen kerta oli 1990-luvun alussa, kun meidän vanha päärakennus paloi maantasalle. Palokunnan tulo meidän peräkylille kestää lähes puolituntia ja sinä aikana piti toimia loogisesti ja siirtää suojaan sen mitä pystyi. Olen useampia kertoja joutunut auttamaan perheenjäseniäni onnettomuuden ja sairaskohtauksen takia. On hyvin lohduttavaa tietää, että hätäkeskus ohjaa nykyisin koko ajan puhelimessa mitä pitää tehdä. Olen kokenut sen erittäin suurena apuna, kun saa yhteyden hätäkeskukseen sieltä neuvotaan mitä tehdään. Sieltä tulee ohjeet ja määräykset sen verran napakasti, että uskoisin sen menevän perille paniikissakin.
Näissä kokemuksissa ja muutamissa autokolareissa ja viimeksi hoitolan murron yhteydessä olen voinut testata omaa käyttäytymistäni. Tiedän etten mene paniikkiin ja pystyn toimimaan hämmästyttävän järkevästi mitä olen jälkikäteen ihmetellyt. Olen ollut muutaman kerran eri yrittäjyysprojektien takia työpsykologin koko päivän testeissä ja aina stressin sietokykyni on todettu parhaaksi mahdolliseksi. Eniten mieleeni jäänyt paha tilanne on ollut eräällä lentomatkalla 1980-luvulla ja silloin pelkäsin kuolevani. Olimme jollain halpayhtiön matkalla menossa Kyprokselle ja lentokone oli Cypros Airwayn kone, joka vaikutti ihan romulta. Jouduimme mielettömään ukkosmyrskyyn noin tuntia ennen laskeutumista. Olimme juuri syönneet ja onneksi tarjottimet oli kerätty jo pois. Myrsky kesti ehkä vartin verran ja siinä ehti pelätä ihan kunnolla. Kone putosi ilmakuoppiin monta kertaa ja tunne putoamisesta ja pamahtamisesta ilmakuopan pohjaan on kamala. Sitä on vaikea kuvailla, kun lentokone holtittomasti, vaan putoaa ja putoaminen loppuu yhtä äkkiä, kuin seinään. Se nykäys lennätti kaikkia irtotavaroita matkustamossa. Osa ylhäällä olevista säilytystiloista aukesi ja käsimatkatavarat putoili ihmisten päälle. Nyt myös ymmärrän miksi käsimatkatavarat neuvotaan pitämään edessä olevan istuimen alla. Sieltä ne ei niin helposti viskoudu pois. Matkustajat huusivat, kirkuivat ja oksensivat. Välillä kone lensi nokka alhaalla ja sitten taas peräpää alhaalla ja lattialla olleet oksennukset ja kaatuneet alkoholijuomat valuivat edestakaisin. Silloin ajattelin, että minä kuolen ainakin arvokkaasti. Pusersin käsinojia ja päätin olla huutamatta enkä myöskään onneksi oksentanut. Loppumatka sujui tasaisesti, mutta haju oli hirveä ja tunnelma järkyttävä. Moni itki koko loppumatkan ja lentokentällä meitä olikin vastassa muutama ambulanssi.
Kukaan ei voi ennustaa mitä pelkoa ja terroritekoja joudumme vielä kokemaan. Tuskin ne ainakaan ovat vähenemään päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti