Olen vuoden alussa lukenut muutaman kirjan, joiden sisältö liittyy vapauteen, tasa-arvoon ja vapauden riistoon. Yksi kirja oli Johanna Elomaan Prinsessan pako, joka kertoo arabiprinsessan kultaisesta häkistä ja kaksi muuta kirjaa ovat juutalaisvainoihin liittyviä.
Vangittu prinsessa
Tästä Dubain prinsessa Latifasta on ollut useita vuosia juttuja Suomen lehdistössä, koska hän pakeni suomalaisen Tiina Jauhiaisen avustamana. Nyt tapahtumasta ilmestyi kirja ja asia nostettiin uudestaan esiin.
Seuraan aika paljon arabimaiden ihmisoikeustilannetta, koska olen Amnestyn jäsen ja heidän tiedotteissaan on valitettavan usein listattuna törkeitä ihmisoikeusrikkomuksia, mitä on muslimimaissa tehty. Tämä Dubain tapahtuma kiinnosti varmaan siksikin, että olen ollut pari kertaa Arabiemiraateissa, niin kuin moni muukin suomalainen.
Tämä tarina prinsessa Latifan pakoyrityksestä oli mielestäni niin naiivin lapsellinen, ettei mikään ihme, että he jäivät kiinni. Tietysti on kamalaa ajatellakin, että joku aikuinen nainen on siinä asemassa kuin tuo Latifa. Muslimisäädösten mukaan hän ei saanut mennä seitsemääkymmentä kilometriä kauemmaksi kotoa,, ellei saattajana ollut isä, veli tai aviomies. Tämän takia Latifa ei ollut käynyt koskaan ulkomailla, eikä liikkunut juuri muualla kuin Dubain kylpylöissä ja tavarataloissa.
Toisaalta hiukan ihmettelen, miksi häntä ei oltu naitettu kenellekään sopivalle maanmiehelleen, koska hän oli jo 37-vuotias. Minun käsitykseni mukaan arabimaissa tytöt naitetaan hyvin nuorina, mutta Latifa eli äitinsä palatsissa.
Näiden naisten pako oli niin lapsenomaisesti suunniteltu, että mietin, etteivätkö he ole koskaan katsoneet yhtään jännityselokuvaa. Miten he kuvittelivat pääsevänsä karkuun upporikkaalta suvulta, jolla oli käytössä valtiollinen poliisi ja ties mitä salaisen palvelun ammattilaisia. Naiset vaan hihittelivät ja suunnittelivat perustavansa kasvisravintolan jenkkeihin ja auttavansa kodittomia kissoja ja koiria. Ilmeisesti heille ei tullut mieleen, että kumpikin haave tarvitsi rahaa toteutuakseen.
Sen uskon, että tuo kirja oli hyvin totuudenmukaisesti kirjoitettu ja tämä suomalainen Tiina yritti vilpittömästi ja hyvästä sydämestään auttaa prinsessaa. Vastassa oli vaan niin kova järjestelmä, ettei suomalainen sisukaan siinä auttanut.
Holokaustin jälkeen
Luin Matti Mörttisen kirjan nimeltään Shlomo Zabludowicz – Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi, joka oli hyvin mielenkiintoinen palanen Suomen juutalaisten historiaa. Lehdissä välillä törmää nimeen Poju Zabludowicz, joka on suomalainen miljardööri ja hyväntekijä, joka sponsoroi taidemaailmaa.
Minua on aina ihmetyttänyt, kuka tämä Poju oikein on ja tämä kirja hänen isästään kertoi koko tarinan.
Shlomo Zabludowicz oli Puolan juutalainen, joka menetti koko perheensä ja sukunsa juutalaisvainoissa ja oli itsekin kuoleman rajamailla kierrettyään keskitysleiristä toiseen. Hän painoi 35 kg, kun sota loppui ja sairasti tuberkuloosia.
Sattuman kaupalla hän pääsi sodan loputtua Ruotsiin sairaalaan, missä tuberkuloosi saatiin talttumaan. Siellä hän löysi vaimokseen Polan, jonka tausta oli myös holokaustin varjostama. Shlomo Zabludowicz oli tarmokas ja älykäs mies, jolla oli insinöörin koulutus. Hänen älykkyydestään kertoo sekin, että loppujen lopuksi hän puhui kahdeksaa kieltä. Tosin suomea hyvin vähän ja täällä hän pärjäsikin ruotsinkielellä.
Monen mutkan kautta hän päätyi Tampereelle tekemään Tampellan asekauppoja ja hänestä tuli maailmankansalainen, joka keräsi valtavan omaisuuden. Tätä omaisuutta hänen poikansa Poju nyt vaalii ja auttaa hyväntekeväisyydellään monia tahoja.
Tämän kirjan jälkeen päädyin lukemaan toisen kerran Simo Muirin kirjan Ei enää kirjeitä Puolasta, joka kertoo myös erään juutalaissuvun tarinan toisessa maailmansodassa. Tämän suvun osa asui Suomessa ja täältä avustettiin koko ajan nälkään kuolevia juutalaisia Puolassa, mutta siltikin moni heistä päätti päivänsä keskitysleirissä.
Tämä kirja kertoo erittäin mielenkiintoisen osan Suomen juutalaisista ja heidän kansainvälisyydestään. Eniten minua kiinnostaa se, että muutama näistä Puolassa asuneista keskitysleirissä olleista suvun jäsenistä päätyi sodan jälkeen Suomeen. Ilmeisesti he eivät juurikaan puhuneet sodan jälkeen kokemuksistaan ja asioista vaiettiin, niin kuin sotaveteraanitkin tekivät.
Kuitenkin eräs vanha rouva päätyi 2000-luvun alussa kertomaan tarinaansa ja hänestä tulikin tavallaan kasvot Suomessa oleville holokaustin kokeneille. Arvostin kovasti tämän naisen antamia haastatteluja ja hän vaikutti hyvältä ihmiseltä. Minulle olikin suuri järkytys, kun muutama vuosi sitten törmäsin tämän naisen haastatteluihin äärioikeistolaisissa julkaisuissa. Suomalainen äärioikeistojärjestö oli mustamaalannut tämän naisen tarinan täysin. Häntä syytettiin valehtelusta, koska tämä äärijärjestö väitti, ettei mitään holokaustia tapahtunutkaan ja keskitysleirejä ei ollut olemassa.
Nyt tämä vanha rouva on jo kuollut ja toivottavasti hän ehti kuolla jo ennen kuin tuo äärioikeiston ajojahti alkoi. Voin vain kuvitella, miltä ihmisestä tuntuu, kun hän on ollut kuoleman kielissä monta vuotta keskitysleirissä ja sitten, kun hän ikäihmisenä suostuu asiasta puhumaan, saakin valehtelijan leiman.
Minä koen tämän niin, että tavallaan kierros alkaa alusta. Juutalaisvainoista on jo sen verran aikaa, etteivät nuoremmat ihmiset enää niistä tiedä. Huolestuttavalta myös tuntuu, että vuodenvaihteen tienoilla Suomen poliisista erotettiin kolme henkilöä heidän äärioikeistolaisen kytköksen vuoksi. Onko taas tämä natsimielisyys nostamassa päätään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti